tiistai 20. helmikuuta 2018

20. helmikuuta 2018


Mistä löydän oman onnellisen elämäni? 


Maritta Lintusen romaanissa vahvat naiset päättävät läheistensäkin tulevaisuudesta 



Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 316 s.


Olen jostain syystä sattunut lukemaan äskettäin useita romaaneja, joissa musiikilla on merkittävä tehtävä. Marjo Heiskasen viime vuoden puolella ilmestynyt Mustat koskettimet on psykologinen romaani triosta, jonka yhteistyö ei suju aivan nuottien mukaan. Ben Kallandin esikoisromaanissa Vien sinut kotiin (Kirjareppu 9.11.2017) tärkeässä roolissa on nuori viulistilahjakkuus Ellen. Virolaisen Tõnu Õnnepalun romaanissa Paratiisi (Kirjareppu 14.1.2018) soi Arvo Pärtin musiikki ja katalonialaisen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulussa Corellin La Folia (Kirjareppu 4.2.2018).

Siinä, että Maritta Lintusen kirjoissa puhutaan musiikista, ei ole mitään ihmeteltävää, onhan Lintunen kirjailijuutensa lisäksi musiikin maisteri. Olen kovasti pitänyt hänen "musiikillisista" novelleistaan mm. kokoelmissa Mozartin hiukset (2011) ja Takapiru (2016; Kirjareppu 6.4.2016).


UUDESSA ROMAANISSAAN Stella Maritta Lintunen kertoo vahvoista naisista, "kylmäkiskoisista, omistavaisista, oikukkaista, intohimoisista, herkkävaistoisista ja päättäväisistä" naisista, jotka säätelevät tavalla tai toisella muidenkin elämää.

Ensin estradilla ovat vanha laulajatar Sylvi Indrenius ja hänen alivuokralaisekseen muuttava maalaistyttö Liisa Mikkola. Kun runoja kirjoittavan Liisan kesäkurssi on ohi, hän on raskaana ja yksin. Dominoiva Sylvi lupaa huolehtia Liisasta ja lapsesta, kunhan tyttö järkiintyy, lopettaa runolliset haihattelunsa ja ryhtyy opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Rinnan 1980-luvun tapahtumien kanssa kulkee toinen aikataso, nykyhetki. Sen keskushenkilö on Liisan poika Juri, jonka lääkärinelämää sekoittavat kaksikin nuorta laulajatarta, morsian Jenni ja uusi tuttavuus Anna. Perimmältään Jurin eksyksissä olossa on kuitenkin kyse jostain paljon syvemmästä syystä kuin rakkaushuolista.

Juri olisi halunnut aikanaan pianistiksi ja hänen opettajansa oli vakuuttunut hänen lahjoistaan, mutta pojan ollessa murrosiässä äiti yllättäen myi pianon ja painosti poikansa sittemmin opiskelemaan lääkäriksi. Kun erinäiset sattumat ohjaavat Jurin jälleen koskettimien ääreen ja hankkiutumaan vanhan Bechsteinin omistajaksi, intohimo musiikkiin syttyy uudelleen.

Samalla alkaa pitkä haparoiva matka varhaislapsuuteen ja erityisesti kahteen ensimmäiseen ikävuoteen, joista äiti on visusti vaiennut. Miksi?


ROMAANI ETENEE taitavasti äidin ja pojan äänien vaihdellessa. Välillä kerronnan katkaisevat Sylvin lyhyet mutta painavat monologit. Äiti on pestautunut sairaanhoitajaksi Karibian-risteilylle ja alkaa siellä vihdoin käydä läpi kahta vuottaan Sylvi Indreniuksen hoivissa: Tämä on yritys ymmärtää, mitä minulle tuona aikana tapahtui.

Liisan tilityksessä Lintunen loihtii esiin lahjakkaan mutta uraansa pettyneen vanhan diivan olemuksen ja kodin värikkäästi ja pelottavasti. Sylvi Indreniuksen hahmo levittäytyy romaanin henkilöiden ylle kuin jokin uhkaava henkiolento eikä päästä heitä otteestaan.

    Syvä kullankeltainen hunaja, jota oli aina tarjolla. Naisen tummankeltainen mohairneulemekko, jonka värähtelevässä pinnassa leikki pöytäkynttilän kellervä valo. Meripihkasormus. Voikukanvärisistä kivistä koottu leveä rannerengas.
    Mehiläiskuningatar ja hänen valtakuntansa. Ja tuo pikkuruinen piianhuone oli kenno, jonne minun  oli palattava tehtyäni päivittäisen lentoni kaupungilla.

Tarkkanäköinen ja itsevaltainen Sylvi lukee vastustuskyvytöntä maalaistyttöä kuin avointa kirjaa ja on tyytyväinen saadessaan yksinäisen elämänsä turvaksi ja tarkoitukseksi "uuden perheen". Pian hän löytää syntyvästä poikavauvasta ilmiselvän musiikillisen lahjakkuuden, jota hän alkaa määrätietoisesti valmentaa jo kehdossa.

Sylvissä henkilöityvät karmealla tavalla häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja toisten hyväksikäyttö, mutta läpeensä paha hän ei suinkaan ole. Hän tarkoittaa hyvää ja uskoo tekevänsä palveluksen käyttäessään valtaansa heikompiensa ohjailuun. Ennen pitkää hänen elämästään paljastuu myös tragiikkaa.


VALLANKÄYTTÖ erilaisine lieveilmiöineen ei ole kuitenkaan romaanin ainoa läpikäyvä psykologinen teema. Lisäksi Lintunen tarkastelee Stellassaan hyvinkin paneutuen, miten ja missä määrin varhaislapsuudessa saadut vaikutteet voivat heijastua yksilön myöhempään elämään.

Säätelevätkö vauvaiän musiikkikokemukset vielä aikuisvuosinakin musiikillisia mieltymyksiämme? Jäävätkö imeväisenä korviin tulvivat Beethovenin pianosonaatit ja Schumannin Frauenliebe und -leben laulusarjan laulut soimaan aivoihin loppuelämäksi?

Jurin henkilökuvassa tilanne havainnollistuu ja todentuu mutta säilyttää silti taianomaisuutensa. Samalla kirjailija pääsee erittelemään musikaalisuuden olemusta, laulamisen ja soittamisen tekniikkaa ja tulkintaa, luovuutta ja taiteilijuutta.

Romaani herättää monia kysymyksiä. Miksi kaikista ei ole taiteilijoiksi? Vai olisiko? Missä määrin asiaan vaikuttavat geenit? Entä ympäristö? Kenestä loppujen lopuksi on ammattilaiseksi? Kuka jää ikuiseksi amatööriksi? Onko lahjattomankin lupa taiteilla? Haihatella. Kuka määrittelee lahjattomuuden?

Sylvin mielestä ainoa vastaus kaikkiin taidetta koskeviin kysymyksiin on yksi ainoa sana: lumo. Jos kadotat sen, menetät kaiken. Ilman lumoutumista taiteen tekeminen ja kokeminen jää vajaaksi tai hukkaantuu.



KESKEISIN KYSYMYS Stellassa on kuitenkin kysymys onnellisesta elämästä. Juri määrittelee sen väittämällä, että ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään.

Romaanihenkilöiden elämät todistavat väitteen paikkansapitäväksi. Toisten ohjailema elämä jää puolinaiseksi, vaikka näyttäisi ulkoisesti mallikkaalta. Vain itse voi tunnistaa omimman olemuksensa, sisimmät toiveensa ja tarpeensa. Vaatii kuitenkin rohkeutta tehdä omat valintansa ja pettää itseen kohdistuneet hyvää tarkoittavat odotukset.

Maritta Lintunen käsittelee Stellassaan painavia aiheita mutta kirjoittaa niistä miellyttävän keveällä, pakottomalla ja runollisella otteella. Hänen ihmisensä ovat itsekkäitä, heikkoja ja ristiriitaisia, mutta he ovat silti inhimillisiä ja ansaitsevat myötätuntoa.

Isoisä opastaa nuorta Juria siirtolapuutarhan öisellä pihamaalla: Muista tämä: yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan. - Näin osaava lyyrikko tiivistää kolmesataasivuisen romaaninsa keskeisen sanottavan kahteen häikäisevän kauniiseen, monitulkintaiseen virkkeeseen.

Maritta Lintunen. Kuva: Jonne Räsänen





keskiviikko 14. helmikuuta 2018

14. helmikuuta 2018



Petturin toisenlainen muotokuva


Amos Ozin Juudas ei olekaan tunnoton pahantekijä


Amos Oz: Juudas. Suom. Minna Tuovinen. Tammi 2018. 358 s.


Olemme tottuneet pitämään Uuden testamentin Juudas Iskariotia opetuslapsena, joka kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta mutta ei kestänyt syyllisyyttään ja hirtti itsensä. Siitä lähtien Juudas on ollut kristityille petturin vertauskuva.

Israelilaisen, jo monesti nobelistiksi veikkaillun Amos Ozin (s. 1939) äskettäin suomennettu romaani Juudas tarjoaa kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen nimihenkilöstään. Juudas on opetuslapsista se, jonka usko ja rakkaus Jeesukseen olivat väkevimmät.

Juudas suostutteli Jeesuksen lähtemään Jerusalemiin  ja uskoi viimeiseen asti, että mestari ei kuolisi vaan astuisi alas ristiltä. Että tänä päivänä Jerusalemissa tapahtuisi ihme, jonka jälkeen kuolemaa ei enää olisi. - - Ihme, jonka jälkeen tulisi taivaan valtakunta ja rakkaus yksin hallitsisi maailmaa.

Kun Jeesus kuitenkin kuoli ja ihmeistä suurin jäi toteutumatta, syyllisyyden ja pettymyksen rusentama Juudas riisti hengen itseltään. Juudaksen tragedia oli, että hän odotti Jeesukselta mahdottomia.


OZIN Juudas ei kuitenkaan ole historiallinen romaani, vaikka siinä paljon käsitellään Juudaksen henkilöä ja tekemisiä eri lähteiden valossa. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuosien 1959 ja 1960 vaihteeseen, ja tapahtumapaikka on ränsistynyt talo Rabbi Elbazin kujalla Jerusalemin länsilaidalla.

Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash jättää kesken yliopisto-opintonsa ja lupaavan tutkimuksensa Jeesuksesta juutalaisten silmin ja pestautuu keskustelukumppaniksi seitsemänkymppiselle invalidille Gershom Waldille. Pienen korvauksen lisäksi hän saa talosta käyttöönsä viistokattoisen ullakkohuoneen.

Shmuelin elämässä monet asiat ovat äkkiä muuttuneet. Konkurssin tehnyt isä ei voi enää avustaa häntä, tyttöystävä ilmoittaa menevänsä naimisiin entisen kumppaninsa kanssa, ja toverit uuden sosialismin kerhossa ovat joutuneet keskenään riitoihin ja seurue on hajonnut. Shmuelille sopii hyvin eristäytyä kaikista ja kaikesta ja antautua miettimään, miten aloittaisi elämänsä uudestaan.

Kolmas vanhan, syrjäisen talon asukkaista on neljäkymmentäviisivuotias, sensuelli Atalja, joka ennen pitkää osoittautuu Waldin pojan, Bab el-Wadin iskussa 1948 kuolleen Michan, leskeksi. Atalja vetää puoleensa Shmuelia, vaikka vanha Wald varoittaa nuorukaista tulevasta pettymyksestä.


HENKILÖASETELMAN perusteella voisi kuvitella lukevansa pian jännittävää ihmissuhdekuvausta. Toki Oz loihtiikin romaaniinsa mukavasti henkilöiden välisiä jännitteitä, mutta varsinaista tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään.

Tarinan daramaattisimmat tapahtumat ovat jo takanapäin, ja kirjailija on kiinnostunut ennen muuta Israelin politiikasta ja historiasta. Niitä romaanissa käydään läpi monin oppinein keskusteluin.

Yhdenlaisesta kannanotosta lienee kyse jo siinä, että Oz kuvaa romaaninsa nuorukaisen ja vanhuksen lähes karrikatyyreiksi ja toistelee heidän erikoisia piirteitään, vaikka henkilöt pian alkavat herättää myös myötätuntoa.

Herkästi kyynelehtivä Shmuel on kähärätukkainen ja pehkopartainen, vauvantalkille tuoksuva astmaatikko, jonka rinnuksilta löytyy usein ruoantähteitä. Wald on ensiesittelyssään kuin juutalaismiehen ikivanha pilakuva: epämiellyttävän näköinen ihminen, pitkä, kookas ja käyrä, kyttyräselkäinen, nenä terävä kuin janoisen linnun nokka ja leukapielet kuin viikatteen terät.

Ataljasta sentään annetaan miellyttävämpi ensivaikutelma sensuelleine liikkeineen ja tarkkaan valittuine asusteineen. Mutta ei ole sattuma sekään, että hennon orvokintuoksun lisäksi tämän viileän varautuneen ja ehdottoman naisen ympärillä leijuu puhtaan pyykin, tärkin ja silitysraudan hehkun tuulahdus.

Vaikka henkilöt vähitellen saavat lisävivahteita, heidän päätehtävänsä on toimia toisistaan poikkeavien Israel-näkemysten edustajina. Talon kolmen asukkaan lisäksi keskusteluihin tulee mielipiteillään mukaan myös talon jo kuollut omistaja Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä, jolla edelleen on talossa salaperäinen, lukittu huoneensa.


ABRABANEL on ollut siionistien johtohahmoja mutta joutunut mielipiteidensä vuoksi välirikkoon Ben Gurionin kanssa, erotettu ja saanut petturin leiman. Hänkin on siis juudas, joka on uskonut mahdottomia kuvitellessaan, että

täällä on kuin onkin tilaa kahdelle kansalle ja että niiden on parasta elää rinnakkain ja limittäin toistensa kanssa ilman mitään valtiollista kehystä. Elää sekoittuneena yhteisönä tai kahden yhteisön yhdistelmänä, jossa kumpikaan ei uhkaa toisen tulevaisuutta.

Abrabanel on edustanut käsitystä, ettei siionismi voi koskaan toteutua arabien ja juutalaisten vastakkainasettelulla. Wald puolestaan  on varma, että siionismi ei tule toteutumaan ilman tuota vastakkainasettelua. Ataljan Wald väittää olevan isäänsäkin radikaalimpi ja edustavan käsitystä, että koko ajatus juutalaisten paluusta Israeliin perustuu vääryydelle.

Oz itse on sanonut kannattavansa kahden valtion mallia, mutta Juudas-romaanissa loppupäätelmä jätetään avoimeksi.


LUKIJA saa palestiinalaiskysymyksessä Shmuelin eli kuuntelijan roolin. Aktiivinen Shmuelista tulee, kun vanhan talon niukasti valaistussa kirjastossa siirrytään käsittelemään juutalaisten ja kristittyjen Jeesusta koskevia näkemyksiä.

Kriisiin ajautuneen Shmuelin hahmossa Oz tarjoaa jonkinlaisen uuden alun, uuden sukupolven mahdollisuuden pitkään jatkuneen Israel-Palestiina-konfliktin ratkaisemiseen. Samalla Shmuel ravistelee luutuneita käsityksiämme pääsiäisen tapahtumista ja panee miettimään vaihtoehtoisia tapoja tulkita maailmaa ennen ja nyt.

Kun juutalainen Shmuel kertoo suhteestaan Jeesukseen ja hänen universaalista rakkauden, anteeksiannon, armon ja laupeuden sanomastaan, ilosanomasta, hänen palava innostuksensa - samanlainen kuin hänen Juudaksensa innostus - liikuttaa paatuneintakin lukijaa. Minä olen ateisti. Minä en usko tippaakaan siihen, että Jeesus olisi Jumala tai Jumalan poika. Mutta minä rakastan häntä. Minä rakastan hänen sanojaan.

Taidanpa löytää noidenkin rivien välistä kirjailijan omia ajatuksia rauhantilan rakennuspalikoista.


Amos Oz. Kuva: Colin McPherson















sunnuntai 4. helmikuuta 2018

4. helmikuuta 2018


Hulluuden keskellä soi La Follia 

Katalonialaisen Maria Àngels Angladan pienoisromaani on tiivis ja tunteikas tarina taiteen ja käsityötaidon pelastavasta voimasta


Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu (El violí d'Auschwitz, 1994). Suom. Satu Ekman. Bazar 2018. 142 s.


Katalonia on viime aikoina ollut runsaasti esillä tiedotusvälineissä. Kiinnostuin oitis, kun sain tietää, että suomeksi on juuri ilmestynyt romaani katalaanikirjailijalta. Maria Àngels Angladan (1930-1999) pienoisromaani Auschwitzin viulu kertoo, kuten nimikin antaa ymmärtää, holokaustista, mutta romaanin teemat eivät jää keskitysleirin porttien sisälle.

Holokaustista on kirjoitettu niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Niinpä myös Angladan romaanin ydintarinan tarjoama kuva keskitysleiristä on paljolti entisenlainen: komentoja, nöyryytystä, rangaistuksia, ryysyjä, nälkää ja sairauksia. Erilaisen tarinasta tekee sen pääjuoni: viulunrakentaminen.

Vankiorkestereita löytyi lähes kaikilta keskitysleireiltä. Angladan "musiikkiromaanissa" nuoren juutalaisen  Danielin henki ei kuitenkaan riipu soittotaidosta vaan soittimen rakentamisesta. On sattuma, että puusepäksi itsensä ilmoittanut mestariluokan viulunrakentaja pääsee näyttämään oikeaa osaamistaan, mutta kun niin käy, elämä saa jatkoaikaa.

Hän uskalsi toivoa, että saisi elää soittimen valmistumiseen saakka; hän oli kuullut, että komendantti keräsi viuluja, joten tämä tuskin lähettäisi häntä louhokselle ennen turhamaisen, harvinaisen oikkunsa, leirissä käsin valmistetun viulun valmistumista.


DANIEL ON JOUTUNUT Auschwitzin leireistä numero III:een Dreiflüsselageriin, "kolmen joen leiriin". Hänen omaisensä ovat menehtyneet, mutta uusi pakkotyövanki, tuttu mekaanikko kotikadulta Krakovasta, tietää kertoa, että Danielin morsian Eva voi kohtuullisen hyvin ja kolmivuotias veljentytär, Danielille rakas pikku Regina, on saatu turvaan tuttuun perheeseen.

Juuri muita taustatietoja Danielista ei ole tarjolla. Anglada rakentaa ydintarinansa tiukasti viulunrakentamisen vaiheisiin.

Romaanissa esitellään tarkasti ja asiaan kuuluvalla hartaudella Danielin työkaluja ja tarvittavia materiaaleja ja käydään läpi eri työvaiheita. Romaani näyttää, kuinka ratkaisevasti oman osaamisensa hyödyntäminen ja näyttäminen, vaikuttaa muutoin ahtaalla olevan ja kärsivän ihmisen elämään ja jaksamiseen.

Onnistumisen ja epäonnistumisen tunnot vaihtelevat vuorokaudenaikojen mukaan. Verstaassa hän heräsi eloon, joten sieltä poistuminen tuntui aina kamalalta painajaiselta: se tuntui valvepainajaiselta, jossa hän sotkeutui hirviön limaisiin lonkeroihin. Painajainen ei vaivannut öisin vaan alkoi puoliltapäivin, jolloin rauha rikkoutui, rintaa puristi, ja "hänen" viulunsa vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä. - Iltapäiviksi Daniel joutuu muiden vankien mukana tehtaaseen.

Romaanissa nimeltä mainitut "hirviöt" komentaja Sauckel ja tohtori Rascher ovat todellisia, Auschwitzissa työskennelleitä henkilöitä, jotka molemmat sittemmin tuomittiin Nürnbergissä kuolemaan. Kirjan tapahtumien todentuntua lisäävät myös lukujen alkuun sijoitetut natsihallinnon kolkot dokumentit ja laskelmat keskitysleirien toiminnasta.

Vankitovereista merkittävin, komendantin "yksityismuusikko" viulisti Bronislaw, on Danielin tavoin fiktiivinen hahmo, vaikka kirjailija myöhemmin löysikin hänelle vastineen sefardijuutalaisesta viulistista Jacques Stroumsasta. Juonen kannalta Bronislaw on tärkeä sivuhenkilö, mutta tilaa hänen henkilökuvansa saa vasta, kun romaanin lopussa siirrytään jälleen kehyskertomukseen.

Kehyskertomus tuo tarinaan toisen aikatason ja lisää jännitettä. Viulun ja sen rakentajan kohtalo vaativat päätöksen, traagisen tai huojentavan, ja siitä kirjailija huolehtii 1990-luvun alkuun sijoittuvilla alku- ja loppuluvuilla, joita tässä ei kuitenkaan ole syytä avata enempää.


VIULUNRAKENTAMINEN on jo itsessään taidetta, käsityötaidetta, ja lisää taidetta romaaniin tulee musiikin myötä. Erityisasemaan Angladan romaanissa nousee Corellin La Follia (Folia), yksi vanhan suosikkisävelmän lukemattomista variaatioista. Nimi tarkoittaa sananmukaisesti "hulluutta", ja alkupuheessaan suomentaja Satu Ekman kertoo kirjailijan suunnitelleen sitä myös kirjansa nimeksi.

Vaikka romaanista tulikin lopulta Auschwitzin viulu, ihmisen loppumattomasta hulluudesta siinä kerrotaan. Esipuheesta selviää, että romaanin syntyyn vaikuttivat mm. uutiset Bosnian sodasta sekä kirjailijan traumaattiset lapsuusmuistot Espanjan sisällissodasta (1936-1939).

Katalonia ja katalaani joutuivat sodan jälkeen vainon kohteiksi, ja katalaanin kielen käyttö ja opettaminen olivat rangaistavia tekoja Francon kuolemaan saakka. Anglada tiesi kokemuksesta, miltä sorto ja terrori tuntuvat ja halusi nousta myös romaanissaan sortoa vastaan.

Suomentaja Satu Ekman ansaitsee lämpimät kiitokset arvokkaasta käännöstyöstään ja kirjailijan elämää valottavasta esipuheesta. Tämän koruttoman kauniin kirjan jälkeen haluaisi mieluusti tutustua Maria Àngels Angladan muuhunkin tuotantoon, mm. runoihin, ja saada luettavakseen muitakin katalonialaisia kirjailijoita.


Maria Àngels Anglada















torstai 1. helmikuuta 2018

1. helmikuuta 2018




Vastarinta ja sen verinen tukahduttaminen 

Han Kangin romaani Ihmisen teot on voimakas vetoomus kaikkien ihmisten arvokkuuden tunnustamiseksi


Han Kang: Ihmisen teot. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2018. 231 s.


Eteläkorealaisen Han Kangin (s. 1970) kansainvälinen läpimurto oli Booker-palkinnolla 2016 palkittu romaani Vegetaristi. Suomeksi se ilmestyi viime vuonna (Kirjareppu 27.6.2017) ja keräsi runsaasti kiitosta.

Vegetaristin poliittinen kritiikki on siinä määrin piilossa, että suomalaiselta lukijalta se saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Sen sijaan Han Kangin uusin suomennettu romaani Ihmisen teot kertoo erittäin suoraan poliittisesti hyvin arkaluontoisesta asiasta kuvatessaan Gwangjun kansannousua toukokuussa 1980.

Kun eteläkorealaisessa Gwangjun kaupungissa opiskelijat ja työväki alkoivat protestoida hallintoa vastaan, vaatia demokratiaa, sananvapautta ja parempaa toimeentuloa, paikalle komennettu armeija kärjisti tilanteen ja lopputulos oli katastrofaalinen. Kuolonuhreja oli satoja, ellei jopa toistatuhatta.

Gwangjussa syntynyt Han Kang oli kansannousun tapahtuessa yhdeksänvuotias ja juuri muuttanut perheensä kanssa Souliin mutta kiinnostui myöhemmin synnyinkaupunkinsa tragediasta ja alkoi ottaa siitä selvää. Syntyi kollektiivisesta kärsimyksestä ja surusta kertova romaani Ihmisen teot, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.


MONENLAISIA KOHTALOITA läpikäyvän romaanin keskushenkilö on 15-vuotias koulupoika Dong-ho, joka tekee kaikkensa löytääkseen sekasortoon joutuneesta kaupungista kadonneen ystävänsä. Ystävä on asunut sisarineen Dong-hon kodin siipirakennuksessa, mutta molemmat nuoret nyt ovat äkkiä kadonneet.

Kun kaupungin ylläpitämän voimistelusalin ruumisrivistökään ei tarjoa etsijälle vastausta, hän jää saliin huolehtimaan uusien vainajien arkuttamisesta ja surmattuja tunnistamaan saapuvista omaisista.

Han Kang kuvaa salin näkymät, äänet ja hajut äärimmäisen realistisesti ja kuitenkin samalla kunnioittavasti. Ruhjoutuneet, veriset ja haisevat ruumiit saavat kehyksikseen pulloihin aseteltuja kynttilöitä ja kansallislaulun säkeiden itkuista kaanonia.

Romaanin yksityiskohtaisia väkivallan ja kuoleman kuvauksia olisi mahdoton lukea, ellei kirjailija tarjoaisi niiden välillä hengähdystaukoja: henkilöiden huomioita luonnosta, heidän pieniä arkisia muistojaan ja huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden osoituksiaan. Samalla kun henkilökuvat saavat elävyyttä ja syvyyttä, ne muuttuvat todellisiksi, kuolevaisiksi ihmisiksi.

Kirjailija kantaa lukijan eteen kansannousussa monin eri tavoin ruhjottuja. On niitä, jotka menehtyvät heti, ja niitä, jotka menehtyvät myöhemmin näkemänsä ja kokemansa näännyttäminä. On itsensä kuolemattomiksi kuvitelleita koulupoikia ja nuoria murskattuine tulevaisuudensuunnitelmineen; on lapsiaan itkeviä äitejä ja suruunsa menehtyviä isiä. On niitä, jotka eivät halua muistaa, ja niitä, jotka eivät kykene unohtamaan.


Gwangjun kansannousun uhrien hautausmaa. Wikipedia.


MIELEEN TULEVAT tavan takaa nobelisti Svetlana Aleksijevitšin haastattelutekniikalla toteutetut yhteisöromaanit Tšernobylistä nousee rukous (Kirjareppu 4.4.2016) ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (Kirjareppu11.6.2017). Han Kangin romaanissa henkilöitä on kuitenkin vähemmän, ja Ihmisen teot etenee paljolti perinteistä romaanitekniikkaa noudattaen.

Useimpien henkilöiden kohtalot sivuavat tai ainakin hipaisevat toisiaan, ja keskushenkilö Dong-hon lisäksi kirjailija käyttää myös toistoa, mm. toistuvaa kuvastoa, romaaninsa rakenteen lujittamiseksi. Tavan takaa joku muistelee näkyä kaupungin keskusaukiolle marssivasta aseettomasta ihmisjoukosta, jonka kärjessä työnnettiin käsikärryillä kahta aseman eteen ammuttua nuorukaista. Juuri se oli verilöylyn laukaiseva tekijä, ja surmattujen, vangittujen ja kidutettujen kohtalon sinetöivä tapahtuma.

Vallanpitäjät ja heidän käskyjään raa'asti toteuttavat sotilaat jäävät romaanissa kasvottomiksi. Uhrit tuntevat syyllisyyttä heikkoudestaan, mutta hirmutekojen aktiiviset tekijät piiloutuvat saamiensa käskyjen taakse. Tilinteon sijasta kiristetään sensuuria ja pelotellaan uskaliaimmatkin vaikenemaan.

Silti romaanissa toistuu myös ajatus jokaisen ihmisen perimmäisestä julmuudesta. Gwangjussa kävi samoin kuin Jejun saarella, Kwantungissa, Nankingissa, Bosniassa ja joka puolella Amerikan mannerta silloin, kun se tunnettiin vielä Uutena maailmana: siviilejä surmattiin kaikissa näissä paikoissa niin säälimättömästi, että väkivaltaisuus näyttää olevan meillä geeneissä.


KERTOJANÄÄNTEN VAIHTELU vaatii tarkkaavuutta mutta tekee romaanista kiinnostavan monitasoisen. Kirjassa puhuvat sekä elävät että kuolleet ja haastateltaviensa tietoja ja kokemuksia tallentava "kirjailija" siinä missä hänen henkilönsäkin.Viimeisessä luvussa "Kirjailija, 2013" lukijalle tarjotaan tietoja kirjan synnystä ja tapahtumien taustoista.

Ihmisen teot ja Vegetaristi vaikuttavat pintatasoltaan hyvin erilaisilta, mutta niillä on paljon yhteistä. Molemmissa on kyse protestista ja sen väkivaltaisesta tukahduttamisesta. Vegetaristissa aihetta kuvataan perheympäristössä, Ihmisen teoissa ongelma on kansallinen. Raakaa todellisuutta halkovat molemmissa romaaneissa unet, näyt ja sanattomat performanssit, ja vegetarisminkin kirjailija on kuljettanut uuteen romaaniinsa.

Perustunnelmaltaan Ihmisen teot on vakava ja murheellinen romaani. Sen julmuus kauhistuttaa ja kärsimys liikuttaa. Mutta se pakottaa myös ajattelemaan. Se muistuttaa, että tapahtumat yhdessä eteläkorealaisessa kaupungissa toukokuussa 1980 ovat yleismaailmallinen ilmiö ja valitettavasti aina ajankohtaisia jossain päin maailmaa.

Tapahtuvan pahan ohella Han Kangin romaani kuitenkin näyttää, että ihmisen teot voivat olla myös rohkeita, lempeitä ja oikeamielisiä. Romaanissa toistuu ajatus jokaisen ihmisen arvokkuudesta, ja kerrontansa runollisuudella kirjailija todistaa, että äärimmäisenkin julmuuden alta ja reunoilta pyrkii aina esiin jotain kaunista ja lohdullista.

Han Kang. Kuva: Park Jaehong





sunnuntai 28. tammikuuta 2018

28. tammikuuta 2018



Jokaisella meistä oma kuplansa


Olavi Koistisen novellien sankarit ovat tavallisempia kuin alkuun huomaakaan



Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Novelleja. Kosmos 2017. 216 s.


Olavi Koistisen (s. 1977) esikoiskokoelma Mies joka laski miljardiin on ehdolla Runeberg-palkinnolle, ja siksikin sen novelleihin tarttuu suurin odotuksin. Kirjoittajana Koistinen on verraton. Hänen kielentaitojaan on pakko ihailla, avoin novellimuoto toimii hyvin, ja kuvatut tilanteet piirtyvät näkyville hullunkurisen herkullisina.

Koistisen kymmenen novellin kokoelmaa lukee siis lystikseen. Mutta jos novelleista etsii jotain syvällisempää tai pysyvämmin mieleenjäävää, semmoista en oikein löydä, ellei sellaiseksi lueta absurdia kokonaiskuvaa digitalisoituvasta yhteiskunnasta ja sen rattaistoissa parhaansa yrittävistä ihmispoloista.

Novellit kertovat nykyajan pojista ja miehistä, joiden ihmissuhteissa jokin määttää. Kontakteja pitäisi olla, mutta yhteyden saanti ja pito on hankalaa. On huomattavasti helpompaa paeta virtuaalimaailmaan, turvautua pörssikursseihin, peleihin, numeroihin ja nettipalveluihin, kuin sovittautua muiden muka normaalien joukkoon.

Läheltä liippaa?


AVAUSNOVELLISSA "Minä en tiedä mitä terveiset ovat" minäkertoja tekee onnistuneita pörssikauppoja mutta ystävänkaupat eivät luonnistu edes painostuksesta. Kun hän puolivahingossa ajautuu luokkakokoukseen, hän miettii vain, monenko ihmisen kanssa on vaihtanut muutaman sanan, josko niillä loppukuun juttelemiset olisi hoidettu varastoon.

Pörssineron sosiaalinen kyvyttömyys näkyy paljaimmillaan, kun luokkatoverit kyselevät perheestä ja kertoja vastaa: Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä. Ei ihme, että luokkatoverit vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heiltä onnistuu sanatonkin viestintä.

Samantyylistä puolittain reaali- ja virtuaalimaailmassa elämistä kuvataan myös novellissa  "Loitsutehtaan tilanne". Siinä poikaporukka juhlii peruskoulunsa päättymistä asiaakuuluvin menoin ja pyörätuolia käyttävä kertoja on menossa mukana, vaikka seuraakin samalla tiiviisti uuden nettipelin päivittymistä. Porukka ottaa vammaisesta ja hänen tuolistaan kaiken ilon irti, mutta tässä novellissa kertoja on vahvoilla.

Kokoelman pari muuta juopotteluremellystä jäävät osuvasta realismistaan ja huumoristaan huolimatta turhan tavanomaisiksi. Sen sijaan novellissa "Boulder Dash" seuraa peruskoulupoikien liikuntatuntia hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin "Loitsutehtaan tilannetta". Kympin suoritus.


IKÄIHMISEN NAHKOIHIN Koistinen sovittautuu uskottavasti ja ahdistavastikin farssimaisia piirteitä saavassa novellissaan "Jos asianne koskee säästämistä".  Yhdeksääkymmentään käyvä Karl Ivar Aropaltio tekee kaikkensa hoitaakseen luottokorttilaskunsa maksuun, mutta pankki on armoton.

Tutun asiakasneuvottelijan tilalta puhelimeen vastaa automaatti, jonka kanssa kommunikointi muuttuu yritys yritykseltä yhä tukalammaksi. Novellissa on aimo annos yhteiskuntakritiikkiä, ja avoimeksi jäävä lopputilanne panee aavistelemaan pahinta samaan tapaan kuin kummilapsiprojektissaan sekoilevan miesparan makaaberi kohtalo novellissa "Lonely Planet".

Koistinen hallitsee huumorin lajit ja sävyt. Mustan huumorin selvin vastapari lienee hullunkurinen "Siilit tuijottavat". Se on tarina lääkäristä, joka innostuu netistä bongaamastaan roolinvaihtokokeilusta ja ryhtyy kyyttöneiti Serafiinaksi:

Kevättuuli pyyhkii pakaroitani. Tero ehdotti turkkia, mutta se tuntui jotenkin. Halusin, ettei ihoni ja maiseman välissä ole mitään. Laitumen pitää tatuoitua suoraan nahkaani. Mikään ei saa jäädä kädenlämpöiseksi, haluan että kokemus muuttaa minua.

Lukekaa, naurakaa -  ja miettikää, oliko ihan kaikki sittenkään tässä?


NOVELLIEN KUVAAMAT TILANTEET saattavat nimittäin pinnalta katsoen edetä hupilinjallaan hyvinkin tasaisesti, mutta jokin yksityiskohta niistä aina tökkää esiin, pysäyttää etenemisen ja panee kysymään, mistä muusta oikein on kyse.

Mikä oikein onkaan pääasia opastetulla Kekkos-kierroksella Tamminiemessä novellissa "Kekkosen lasit", ja miten pitäisi suhtautua vaikkapa kokoelman niminovelliin "Mies joka laski miljardiin"? Siinä päähenkilö Raimo on jo seitsemänvuotiaana ottanut päämääräkseen laskea miljardiin ja jatkaa vielä ikämiehenäkin elämäntehtäväänsä. Onko Raimo hullu, huvittava, säälittävä, originelli, hävettävä vai sympaattinen?

Vai maailmako hänen ympärillään tarvitsisi rukkausta?

Olavi Koistinen. Kuva:Miikka Pirinen

torstai 25. tammikuuta 2018

25. tammikuuta 2018



Kirjailija, kääntäjä ja kiihkeä kommunisti 

Elvi Sinervon elämäkertaa lukee kuin romaania



Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017. 488 s.


Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
- ikuista on vain kaipaus.

Säkeistö Elvi Sinervon (1912-1986) runosta Pilvet on tiukka lyyrinen tiivistelmä kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan dramaattisesta elämästä. En lainkaan ihmettele, että Jaana Torninoja-Latola on ottanut siitä säkeen Sinervosta kirjoittamansa elämäkerran pääotsikoksi Yhä katselen pilviä.

Kaipaaminen oli Elvi Sinervon ainainen seuralainen, mutta erityisesti se täytti hänen elämänsä vankilavuosina 1941-1944. Vankilaan joutuminen oli Sinervon elämässä monessa mielessä käännekohta, vaikka kiihkeä itsensä ja paikkansa etsijä hän oli ollut siihenkin asti.


SÖRNÄISISSÄ ASUVAN levysepän Edvard Sinervon ja hänen vaimonsa Alman perhe-elämä muuttui ratkaisevasti, kun isä liittyi punakaartiin. Sen seurauksena perhe joutui kesän 1918 alussa siirtymään isän kotipuoleen Laihialle ja sieltä myöhemmin Vaasaan. Perheen Pohjanmaa-aikaa Elvi Sinervo kuvasi sittemmin romaanissaan Palavan kylän seppä.

Kun perhe isän kuoltua 1926 muutti jälleen Helsinkiin, Elvi kävi oppikoulunsa loppuun, pääsi ylioppilaaksi ja aloitteli ensin arkkitehtiopintoja mutta kirjoittautuikin pian yliopistoon. Opinnot saivat kuitenkin jäädä, kun politiikka tempaisi mukaansa.

Asiaan vaikutti myös rakastuminen samanhenkiseen tulisieluun, lääketieteen opiskelijaan Mauri Ryömään.

Elvi ja Mauri 1950.  Kuva:Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.
Jaana Torninoja-Latolan kirjan kuvitusta.
Avioliitto solmittiin 1933 sukulaisten vastustuksista huolimatta. Erityisen harmissaan sisarensa ratkaisuista oli Sinervon perheen esikoinen, itse opintonsa loppuun suorittanut Sylvi-Kyllikki Kilpi, vaikka hän hyvin ymmärsikin, miten vaikea työläistaustaisen ja sosialismista kiinnostuneen nuoren oli 1930-luvulla opiskella "aitosuomalaisen ajattelun" kyllästämässä yliopistossa.

Elvin ja Maurin avioliitto kesti monenlaisista koettelemuksista huolimatta. Elämäkerta paljastaa, kuinka puolisoiden keskinäiset odotukset eivät aina kohdanneet ja molemmilla oli ulkopuolisiakin suhteita. Mutta erityisesti vankeusaikanaan, erossa miehestään, joka hänkin oli vankilassa, Elvi Sinervo tunsi puolisonsa rakkauden suuren merkityksen:

Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroi,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.
          (Runosta Syvyydestä)


INDIVIDUALISMIA vierastava sosialistinen ihmisihanne painotti yksilön aktiivista omistautumista yhteisille pyrkimyksille, sosialismin rakentamista, ja porvarillinen perheinstituutio sopi sellaiseen huonosti. Myöskään taloudellisista syistä esikoispojan Ilkan syntyminen 1937 ei ollut pelkästään onnellinen tapahtuma. Tuore äiti mietti jopa lapsen luovuttamista sukulaisten kasvatettavaksi.

Se, että poika pian muista syistä joutui pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistaan, tuntuu melkein kohtalon ivalta, ja tekee mieli ajatella, että Sinervon voimakas halu saada vankilavuosien jälkeen lisää lapsia sisälsi paitsi vankeusaikaista ikävää myös jonkinlaista syyllisyyttä ja äitiyden uudelleen arviointia.

Toisaalta lapsenhoidon ulkoistamisajatuksiin vaikuttivat varmasti myös Sinervon taiteelliset pyrkimykset. Esikoispojan syntymävuonna ilmestyi Sinervon esikoisteos, novellikokoelma Runo Söörnäisistä, ja uutta tuotantoa oli suunnitteilla. Lisäksi Sinervo kirjoitti paljon lehtiin ja oli aktiivisesti mukana vasemmistolaisissa teatteri- ja kirjallisuuspiireissä.

Kun Valpo 1930-luvun lopulla kiinnostui Elvi Sinervon tekemisistä, häntä epäiltiin kommunistiksi erityisesti hänen julkisen toimintansa takia. Tuntuu kummalliselta lukea elämäkerrasta hänen syntilistaansa, kun siihen kuuluvat mm. Akateeminen Sosialistiseura, Tulenkantajat-seura, kirjailijoiden Kiila-ryhmä, puhekuoro Työväen Lausujat ja näytteleminen Työväennäyttämön näytelmissä.

Elvi Sinervon elämä vaikuttaa olleen suorastaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Äkkipysähdys, ensin huhtikuussa 1941 turvasäilö ja sitten vankila kuritushuonetuomioneen, oli varmasti kaikin osin tavallistakin rajumpi muutos. Mutta jos vankeusrangaistuksen luultiin pehmentävän Sinervon poliittisia kantoja, väärässä oltiin. Vankilassa hänen kommunistinen maailmankatsomuksensa selveni ja lujittui entisestään.


SINERVON VANKILAVUOSIEN ulkoiset puitteet ja henkiset kärsimykset Jaana Torninoja-Latola kartoittaa perusteellisesti ja puhuttelevasti. Ahdistuksen, hädän, taistelumielen ja pakon saneleman toiveikkuuden vuorotteluun vaikutti omalta osaltaan myös tieto Mauri Ryömän mahdollisesta kuolemantuomiosta.

Riidat ja erimielisyydet SDP:lle uskollisen Sylvi-Kyllikki Kilven kanssa oli pakko sivuuttaa, kun sisar, paitsi huolehti Ilkka-pojasta, teki kaikkensa saadakseen Elville presidentin armahduksen, tosin turhaan. Ainoa keino selviytyä päivästä toiseen oli yrittää salaa kirjoittaa tuntojaan mm. vessapaperille.

Kokoelma Pilvet syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elämäkerta kertoo, kuinka Elvin runot sitoi kirjaksi yksi vankitovereista. Elvi itse piirsi kansikuvan, ja toinen vankitoveri koruompeli sen kirjan kangaskanteen. Valmis kokoelma kiersi ensi vangeilla, saatiin sitten talteen Sylvi-Kyllikille ja ilmestyi, kun sota oli jo ohi ja maailma järjestäytyi uudelleen:


Me tulemme, oikeudenmukaiset.
Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa nauruamme
maasta maahan.
            (Runosta Maailman aamu)

Vankilassa Elvi Sinervosta kuoriutui lopullisesti sosialistinen kirjailija. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kirjailijan oli kannettava yhteiskunnallista vastuuta ja osallistuttava omalla työllään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse hän halusi elää niin kuin opetti.

Erityisen innokas Sinervo oli rauhantyössä, jonka merkeissä hän kiersi mm. eri puolilla Lappia Kemistä lainatussa susiturkissaan. Arabian posliinitehtaan lakkolaisia hän tuki 1948 rahallisesti Vuorelle nousu -novellikokoelmansa tekijänpalkkioilla, ja Kemin lakon tapahtumien jälkiselvittelyihin hän otti voimakkaasti kantaa puhein ja kirjoituksin.


TORNINOJA-LATOLA käsittelee tasapuolisesti Elvi Sinervon sekä poliittista että kirjallista toimintaa. Sodan jälkeen Sinervo teki paljon kongressi- ja terveysmatkoja mutta kirjoitti samalla ahkerasti. Tutkija perehdyttää lukijansa kattavasti ja kiinnostavasti Sinervon kaunokirjalliseen tuotantoon ja näyttää sen yhteydet tosielämään.

1950-luvulla alkoivat kuitenkin puhaltaa jo uudet tuulet niin politiikassa kuin kulttuurissa. Murroksia tapahtui sekä maailmassa että Sinervon sisarusten elämässä.

Stalinin hirmutöiden paljastuminen pakotti SKP:n tarkistamaan maailmankuvaansa. Tilinteko oli tuskallista, mutta aina ja kaikessa rehellisyyteen pyrkinyt Sinervo ei nytkään suostunut vaikenemaan. Avoimuus ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, ja Sinervo erosikin SKP:stä miehensä kuoleman jälkeen 1958. Kommunismista aatteena hän kuitenkin piti kiinni edelleen.

Samaan aikaan kiehui lisäksi kirjallisuuden kentällä, ja Elvi Sinervo joutui taisteluasemiin myös siellä. Vasemmistokirjailijaksi itsensä määritelleellä Sinervolla olivat vastassaan 1950-luvun modernistit täysin vastakkaisine kirjallisuuskäsityksineen. Sinervo ratkaisi vaikean tilanteen luopumalla omasta kirjoittamisestaan, mutta hän jatkoi kirjallista vaikuttamistaan tuotteliaana kääntäjänä.


MILLAISIN AJATUKSIN Elvi Sinervo katseli 1960-1970-lukujen vasemmistonuorten innostusta ja arvioi uutta ns. osallistuvaa runoutta? Siitä hänen elämäkerrassaan ei tietojen puuttumisen takia valitettavasti kerrota. Mutta tällaisenaankin hänen värikäs ja rohkea elämänsä on todella tutustumisen arvoinen.

Henkilöhistorian ohella Elvi Sinervon elämäkerta tarjoaa kiinnostavan siivun suomalaista politiikan ja erityisesti vasemmistopolitiikan historiaa, ja Sinervon kulttuuriaktivismin myötä lukijalla on tilaisuus kurkistaa viime vuosisadan alkupuolen vasemmistolaiseen kulttuurielämään ja tavata monia nimekkäitä kirjailijoita ja vaikuttajia.

Teoksen keskiössä on kuitenkin kaikilta osin taitavasti laadittu henkilökuva luovasta ihmisestä, naisesta ja äidistä, jonka mielestä tärkeintä oli antaa elämänsä ei suojellakseen sitä mitä on ollut, /  vaan sen puolesta, mikä on tuleva --. (Runosta Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla) 

Jaana Torninoja-Latola. Kuva: Nauska







lauantai 20. tammikuuta 2018

20. tammikuuta 2018


Esseisti pohtii elämää ja taiteita


Markku Envall on yhtä kotonaan kaduilla ja kirjallisuudessa



Markku Envall: Tavaratalo taivasalla ja muita esseitä. WSOY. 225 s.



Markku Envall (s. 1944) kiertelee  uusimman esseekokoelmansa Tavaratalo taivasalla avausesseessä Hakaniemen markkinoiden kojukujia ja miettii markkinoiden olemusta ja muutoksia. Kirjan viimeisessä esseessä hän tutkii ilon ilmenemismuotoja ja perimmäistä olemusta. Siinä välillä retkeillään Pyhän kirjan lehdillä, viivytään klassikkotarinoiden äärellä, jutustellaan katututtujen kanssa ja syvennytään mm. itsemurhan oikeutukseen.

Envall näyttää, kuinka oikeastaan asia kuin asia sopii esseistin käsittelyyn, ja tarttuu yhtä hanakasti ajankohtaisiin kuin ikuisuusaiheisiin. Olennaista on, mitä aiheesta löytää, mitä siitä on sanottavaa ja kuinka sen sanoo.

Envallin "tavaratalo" tarjoaa tutuista asioista uusia näkökulmia, nostaa esille unohdettua arvotavaraa ja paljastaa, mistä esseisti  itse on vaikuttunut tai vaivautunut. Esseet kyseenalaistavat, herättelevät ja haastavat. Ota tai jätä, mutta sitä ennen mieti ja harkitse.


KIRJALLISUUS on kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle ehtymätön aihevarasto. Suuri osa Envallin uuden kirjan esseistä käsitteleekin tavalla tai toisella kirjallisuutta.

Tulevaisuus, sen ennakoiminen ja ennustaminen ovat esillä jo Edessä-nimisessä esseessä, ja aiheen käsittely jatkuu Ian McEwanin ja Merette Mazzarellan kirjojen parissa. McEwanilta Envall nostaa esiin dystooppisen Ajan lapset -romaanin (1987) ja Merette Mazzarellalta Marraskuu-teoksen (2004), jonka Envall luonnehtii edustavan "kaunokirjallista futurologiaa".

Erityisen herkästi Envall tekee huomioita tarkastelemiensa tekstien huumorista, sen sävyistä ja vivahteista. Mazzarellan "kerronnallisiin herkkuihin" hän lukee taitavan ironian, ohjaaja Akira Kurosawan elokuvan Köyhän pikajuna (Dodes´ka-den, 1970) Envall katsoo edustavan groteskia humanismia.

Kun kirjoittaja on ensin vertaillut Eino Leinon Helkavirsien kuolemanvakavia Tuuria ja Tummaa, hän kirjoittaa Aaro Hellaakosken Helkavirren Repo-nimisestä tietäjästä otsikolla Pastissi vai parodia. Lukijalle annettu vastaus vaikuttaa perustellulta.


YKSI KOKOELMAN kiinnostavimmista esseistä  on Nikolai Gogolin Kuolleita sieluja käsittelevä Suuri nauru. Envall kirjoittaa:

Gogolin nauru ei ole filosofinen, kyynikon eikä pessimistin naurua. Se on lempeää pikemminkin kuin ilkeää, sekoitus myötätuntoa ja pilkantekoa. Mutta surun häivän siihen tuo, että sen takana piilee tuhoutunut ihanne, jonkinlainen idealistinen kuva ihmiselämän puolijumalallisesta arvosta. Gogol on Venäjänsä onneton rakastaja.

Esseen luettuaan on valmis ottamaan vastaan kirjoittajan kehotuksen lukea Kuolleet sielut aika ajoin uudestaan ja tekemään yhä uusia löytöjä kirjan runsaista sivutarinoista ja "ällistyttävästä" kielestä. Envall väittää Kuolleiden sielujen myös herkistävän komiikantajuamme, jonka nykyinen pakkohuumori on päässyt pahasti pilaamaan..

Toinen Envallin erityisesti arvostama venäläinen on Leo Tolstoi, "universaalinen realisti". Jos esseisti saisi ottaa autiolle saarelle mukaansa vain yhden kirjan, se olisi Anna Karenina, vaikka Sota ja rauha jakaakin sen kanssa ykkössijan.

Muutaman sivun pituisella tekstillä Envall saa minut täysin vakuuttuneeksi, että tietoni ja kokemukseni Anna Kareninasta on jäänyt kovin kapeaksi ja kaipaa pikaista päivitystä. Onneksi mm. elokuvien kutistama näkökulmani on vielä laajennettavissa. 


RAAMATUN KIRJASTO tarjoaa Envallille jatkuvasti erittelyn, pohdiskelun  ja ihmettelyn aiheita. Siinä on miltei luvuttomasti sellaisia kohtia, joita tuskin koskaan siteerataan - - ja räjähdyspanoksia sille, joka lukee sitä avoimin mielin antamatta sovinnais-uskonnollisten puhe- ja ajatustapojen heikentää sen alkuperäistä voimaa.

Luomiskertomusta lukiessaan Envall analysoi, mikä meni vikaan, kun Jumala epäonnistui ihmisprojektissaan. Lisäksi hän yrittää selvittää ihmiskielen syntyä ja Jumalan tahtoa pysyä nimettömänä. Abrahamin ja Iisakin Morian-matkaa esseisti tutkiskelee yhdessa Kierkegaardin kanssa, ja Uudessa testamentissa häntä kiinnostaa mm. ehtoollisen asettaminen ja Paavalin verbaliikka.

Paradoksit, vastakohdat ja vastaavuudet, aforistikon tyypilliset työkalut, ovat Envallilla myös esseissä ahkerassa käytössä. Se näkyy jo otsikoissa: Nopeudesta ja hitaudesta, Pakko kuolla, pakko elää, Musta on valkoista, Itsemurhan paradoksit... Välillä Envall keventää pohdintojaan tarjoilemalla lukijalleen nipun sattuvia sanoja ja sanontoja.

Minuun teki erityisen vaikutuksen aivan toisenlainen poikkeama eli essee Puun ja lauseen veistäjä. Se on koskettava henkilökuva itseoppineesta aforistikosta ja kuvanveistäjästä Uuno Poikosesta ja tarjoaa muutamia näytteitäkin tämän suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen originellin tuotannosta.

Samaa muodon hiontaa, muotoilun tajua ja taitoa vaatii veistää niin puuta kuin lausetta, kirjoittaa Envall jo edesmenneen ystävänsä työskentelystä. Mutta hiontaa, muotoilun tajua ja sanomisen taitoa vaatii myös onnistunut essee, ja näytteitä sellaisista löydätte Tavaratalosta taivasalta.

Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen