sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

23. heinäkuuta 2017



Miksi ja miksipä ei?


Tove Janssonilta julki lehtitekstejä, joita hän ei itse kelpuuttanut kansien väliin



Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia. Toim. ja suom. Sirke Happonen. Tammi 2017. 288 s.


 On kevät ja istun pienessä ranskalaisessa puistossa aivan kirkon takana ja tarkoitus on, että kirjaan uusia ideoita vihkoon, joka hankittiin ennen kuin me matkustimme tänne.

Kyyhkyset pyrähtelevät nurmikolla piruettejaan, jokunen turisti istuu levähtämässä penkillä, kaikki on rauhallista. Toistaiseksi olen kirjoittanut vasta päivämäärän ensimmäiselle sivulle, luulen että eilen.

Ideoita pitäisi tulla mieleen tulvimalla, mutta jostain syystä ne ovat hävinneet. Minäkertoja miettii vaihtoehtoja mutta hylkää ne kaikki. Onko häneltä loppunut kaikki sanottava vai onko hänestä tullut tukahduttavan itsekriittinen?

Katkelma on  Tove Janssonin (1914-2001) novelliluonnoksesta Kerran puistossa vuodelta 1995. Se on päätösnovellina Sirke Happosen toimittamassa ja suomentamassa kokoelmassa Bulevardi ja muita kirjoituksia. Kokoelma sisältää Tove Janssonilta aiemmin vain lehdissä julkaistuja novelleja ja muutaman esseen. Kirjoitukset ovat vuosilta 1934-1995 aikajärjestyksessä.



TOVE JANSSON aloitti lehtityön äitinsä Signen esimerkkiä seuraten. Äiti hankki taiteilijaperheelle tienestejä piirtämällä kirjankansia ja kuvittamalla suomenruotsalaisia lehtiä. Kuvataiteilijaksi aikova Tove kuului jo 15-vuotiaana pilalehti Garmin vakituiseen avustajajoukkoon, ja ennen pitkää työmaa laajeni kuvituksesta myös kirjoittamiseen.

On erinomaista, että Bulevardin tekstien suomennoksissa on säilytetty Janssonin niihin tekemä kuvitus. Lisäksi novellien väleihin on mahdutettu Janssonin kuvitusta muidenkin kirjoittajien lehtijuttuihin. Näin kirja esittelee Tove Janssonin lehtityötä sekä kirjoittamisen että kuvittamisen näkökulmasta.

Mutta olisiko Jansson kuitenkaan itse ollut halukas julkaisemaan kirjana vanhoja lehtikirjoituksiaan, töitä, jotka oli tarkoitettu pelkiksi päiväperhosiksi? Sirke Happonen tunnustaa, että Tove Jansson ei arvostanut kaikkia nuoruuden töitään - ei kaikkia näitäkään tekstejä, jotka Bulevardi ja muita kirjoituksia -kokoelmassa nyt ovat.

Teksteistä osa on selvästi harjoitelmaluontoisia ja novelleja lukiessa kannattaa ottaa huomioon jutun julkaisuajankohta, lehden lukijakunta ja Janssonin omat elämänvaiheet. Happonen kuitenkin puolustaa julkaisemista nimeämällä varhaisnovellit ja esseet tärkeiksi ja avaamisen arvoisiksi maamerkeiksi Janssonin pitkällä uralla. Ainakin kirjallisuudentutkijat ovat samaa mieltä.



MUTTA KYLLÄ muillekin lukijoille on silmiä avaava kokemus saada tietoa ja esimerkkejä Tove Janssonin varhain alkaneesta ja pitkäaikaisesta lehtityöskentelystä sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Tekstit tarjoavat mainion tilaisuuden etsiä yhtymäkohtia Janssonin jo julkaistuun tuotantoon. Voi etsiä ja löytää, millaiset asiat ovat askarruttaneet kirjailijan mieltä alusta pitäen ja millaiset aiheet ja teemat ovat kulkeneet hänen matkassaan pitkin tuotantoa.

Jo avausnovelli Bulevardi paljastaa kirjoittajansa kiintymyksen Pariisiin ja sen boheemiin taiteilijaelämään, ja Italiasta tulee Janssonille samanveroinen ympäristö. Kaikki aito ja alkuperäinen ihastuttaa, mutta turistit ja turismi saavat tavan takaa kitkerää kritiikkiä.

Epäaitous ja teeskentely tekevät myös ihmissuhteista hankalia. Monet novellien henkilöhahmoista yrittävät olla parempia kuin muut, elävät roolielämää ja pettävät itseään. He vaikuttavat naurettavilta ja käyttäytyvät koomisesti, mutta ovat myös säälittävän yksinäisiä ja riittämättömyyden tunnoissaan ja epäonnessaan traagisia.

Toki novelleissa on onneakin. Ja rakkautta, romantiikkaa ja hupakkoutta. Pariisin katujen iltaelämä on kiihkeää, mutta tunnelmansa on pohjoistenkin kaupunkien valoissa ja ihmisvirroissa.



TAITEILIJUUS on Tove Janssonin kirjoitusten vakioelementti. Kokoelman lopun esseet ovat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia. Yhdessä niistä Jansson pohtii motiivejaan lastenkirjailijana, toisessa hän todistaa, miksi muumitalon arkkitehtuuri päihittää laatikkokotimme mennen tullen.

Kirjan ehdottomasti hauskin teksti on Epähemulimainen tarina, joka selvästikin kertoo niistä railakkaista juhlista, joita Tove lapsena todisti isä Viktorin ateljeessa. Hyvä lukija, Tehän ymmärrätte, että kellon lyödessä neljä aamuyöllä saattaa koittaa se taianomainen kirkasnäköisyyden hetki, jolloin hemuli ja homssu ja...

Kirjan ehdottomasti runollisin ja filosofisin teksti on Saari. Sen lukemisessa on  jotakin yhtä tyydyttävää kuin ympyrän lopullisuudessa.

Äkkiä tuntuu jälleen mahdolliselta ajatella, että elämä on lahja. Tuli alkaa rätistä piisissä. Voi kääriytyä takaisin sänkyyn odottamaan unen tuloa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, itse itsensä ystävänä.

Bulevardin jäljiltä on pakko ottaa Tove Jansson uuslukuun! Miksi kahlata tyhjänpäiväisyyksiä, kun tarjolla on kulumatonta nautintoa! - Jo uuden Tove-innostuksen sytykkeenä Bulevardi on hyvin lunastanut paikkansa.





perjantai 14. heinäkuuta 2017

14. heinäkuuta 2017


Leningradilaispojan oppivuodet kasvatuslaitosten saaristossa


Eduard Kotšerginin lapsuusmuistelmat pitkästä karkumatkasta läpi Stalinin Neuvostoliiton on uskomaton selviytymistarina



Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Muistiinpanot polvillaan. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2017. 240 s.


- -nämä hajanaiset muistelmat kuuluvat pikkupojalle, jonka osana oli useiden vuosien ajan elää yhdessä muiden koe-eläinten kanssa voitonmarsseja pauhaavassa Neuvostomaassa, keskellä sen kaikkia hirvittäviä ilveilyitä.

Muistelmien pikkupoika on puolalaisen äidin ja venäläisen isän vuonna 1937 syntynyt poika Eduard, jolta syntymäpäivänään katosi isä Stepan ja kaksi vuotta myöhemmin äiti Bronja. Kansanvihollisten jälkeläisenä Eduard tietysti pantiin pian NKVD:n "valtionkotiin", ja Siperiassa Omskin lähellä häntä alettiin koulia kaikin mahdollisin kurinpitokeinoin kunnon neuvostokansalaiseksi.

Elokuussa 1945 Eduard, "Varjo", kuitenkin karkasi laitoksesta tarkoituksenaan matkata Leningradiin mahdollisesti elossa olevan äitinsä luokse. Hän oli karatessaan kahdeksanvuotias, ja matka kotikaupunkiin kesti yli kuusi vuotta. Pääosin matka taittui junissa "jäniksenä", mutta tavan takaa pakkanen tai miliisit pakottivat matkalaisen paikallisiin lastenkoteihin.

Tästä pitkästä matkasta sittemmin kuvataiteilijana ja lavastajana uraa tehnyt Eduard Kotšergin kirjoittaa valloittavassa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Risteillä ristityt. Kirjan ensimmäinen editio ilmestyi venäjäksi vuonna 2009, ja Kotšergin on saanut teoksestaan kaksikin merkittävää kirjallisuuspalkintoa.


STALININ TERRORISTA ja vankileireistä on toki kirjoitettu jo paljon sekä dokumentaarisia että fiktiivisiä teoksia, mutta lapsen näkökulma aiheeseen tuntuu tuoreelta ja mielenkiintoiselta. On merkillistä, että kirjailija pystyy vielä vuosikymmenten päästä eläytymään niin suvereenisti lapsuutensa maailmaan.

Olot Neuvostoliiton kasvatuslaitoksissa näyttäytyvät kirjassa lähinnä kauhistuttavina, mutta melkein aina henkilökunnasta löytyy joku säälivä ja hyväsydäminen "setä" tai "täti", jota kertoja muistelee hyvällä. Kasvattien keskinäisessä hierarkiassa sen sijaan oli pärjättävä muilla keinoin kuin myötätuntoa kerjäämällä.

Kotšerin ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla vaan kertoo epäkohdista ja julmuuksista satiirisesti tai mustalla huumorilla. Lasten kekseliäisyys ulottuu kolttosista ja selviytymistrategioista myös kielelliseen ilonpitoon. Henkilökunnan pilkkanimet ovat herkullisia ja erinäiset lorut ja viisut keventävät karvainakin tunnelmaa.

Välistä kirjan kohtaukset ovat suorastaan absurdeja. Jonkin sortin taiteilijana itseään pitävä Omskin lastenkodin johtajatar Rupikonna puetuttaa nälkiintyneen kasvattinsa valkeaan paitaan ja maalaa hänestä toveri Stalinille kukkakimppua ojentavan, hyvin syötetyn ja kiitollisen rusoposken.

Mallinsa taideharrastuksista johtajatar kuitenkin kiukustuu. Poika nimittäin on näppärä käsistään ja pitää itseään hengissä taiteilemalla metallilangasta Stalinin profiileja. Metallilangasta! Mikä häväistys! Kertojan toinen ansaintakeino on pelikorttien maalaaminen. Tuleva taiteilija osoittaa siis jo lapsena  taiteellisen lahjakkuutensa.


LAPSIKERTOJAN tielle sattuu tietysti matkan varrella monenlaista väkeä roistoista  ja virkaintoisista miliiseistä avuliasiin kohtalotovereihin ja hetkellisiin työn ja turvapaikan tarjoajiin. Lapsuusmuitojensa ohella Kotšergin maalaa laajaa kuvaa koko Neuvostomaan tuonaikaisesta tilasta ja elämästä. Hirvittää.

Siperia opettaa nuorta Eduardia, ja järkevä oppilas ymmärtää ottaa kaiken opetuksen vastaan. Hantimies neuvoo oikeaoppisen nuotion teon, ja tatuoitu virolainen opettaa kiinalaisia tatuointitaitoja. Taito kuin taito osoittautuu ennen pitkää käyttökelpoiseksi ja tarpeelliseksi.

Matkan varrelta löytyy myös pari ystävää. Muistelija herkistyy varsinkin sokean Mitjan kohtaloa kerratessaan, mutta ero Mutista, Kirovin lastenkodista löytyneeneestä karkukaverista, on sekin vaikea. Jopa itkeä tirautin.

Loppusanoissaan kirjailija kertoo, että Risteillä ristittyjen alkutekstissä on merkittävä rooli erityisellä kielimuodolla fenjalla, rosvojen kielellä. Suomennoksessa sitä on ollut mahdoton ottaa huomioon, mutta hyvin mielestäni toimivat suomentajan silloin tällöin tekstiin sujauttamat vanhat katupoikien slangisanat.

Yli kuuden vuoden matkallaan kertoja joutuu pakosti toisiaan muistuttaviin tilanteisiin ja paikoin matkakertomuksen jännite herpaantuu. Yleisesti ottaen Kotšerginin muistelmia lukee kuitenkin kuin Dickensin tarinoita. Nuoren Eduardin selviytymistaistelu käsittämättömäksi ilveilyksi muuttuneessa maailmassa on kuin venäläinen vastine Dickensin monien orporaukkojen seikkailuille. - Eduardin tarina vain sattuu olemaan totisinta totta.

Stepanytš [=Eduard]
NKVD:n lasten vastaanottokoti, Tšernolutšjen taajama. 1945.








maanantai 10. heinäkuuta 2017

10. heinäkuuta 2017



Henkirakastajia ja aloitusystäviä


Miranda Julyn novelleissa rakkaus on rämpimistä




Miranda July: Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007). Suom. Hilkka Pekkanen. Siltala 2017. 219 s.



Älä jää odottamaan niin pitkäksi aikaa että olet varma, silloin jäät veneestä. Hyppää kyytiin ja pysy liikkeessä: liikettä, liikettä, liikettä! - Näin opastaa isä tytärtään yhdysvaltalaisen Miranda Julyn (s. 1974)  novellikokoelman Uimakoulu lyhyimmässä novellissa Liikettä.

Vaikka isän opetukset liittyvät novellissa hyvin konkreettiin ja intiimiin tilanteeseen, ne voi laajentaa luonnehtimaan kokoelman yleishenkeä. Novellien päähenkilöt tekevät kaikkensa, jotteivat juuttuisi paikalleen elämässään eivätkä varsinkaan suhteissaan. Onnistumisen kanssa on niin ja näin, mutta ainakin heillä on päämäärä ja kova halu sitä kohti.


MONITAITEELLISELTA Miranda Julylta (kirjailija, elokuvantekijä, muusikko, mediataiteilija) on jo aiemmin suomennettu romaani Avokämmen (2016). Minulle Uimakoulu on kuitenkin ensikosketus Julyn taiteeseen.

Julyn novellistiikka on siinä määrin omaperäistä, että sille on vaikea keksiä vertailukohdetta. Kun kirjailija itse mainitsee maaliskuisessa Nuori Voima -lehden haastattelussa (NV 1/2017. Anu Silfverberg: Miranda July ja hullu, hyödyllinen häpeä) yhdysvaltalaisen George Saundersin, alan kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä.

Saundersilta suomennetuissa kokoelmissa Joulukuun kymmenes (2015) ja Sotapuiston perikato (2016) erityisesti jälkimmäisessä on samanalaista absurdiutta, karmean ja hullunkurisen sekoitusta ja samantyyppisiä ihmissuhdeongelmaisia henkilöitä kuin Julyn novelleissa. Saundersin yhteiskuntakritiikkiä en kuitenkaan Julylta löydä; Julyn ote on psykologinen.

Saundersin novellit henkivät väkivaltaa, mutta Julyn päähenkilöitä kiinnostaa seksi ja sekin ennen kaikkea naisen määrittämänä ja haluamalla tavalla. Nautintoa etsitään ja saadaan usein samalta sukupuolelta, varsinkin kun heterosuhde takkuaa tai on kariutunut.


POHJIMMILTAAN Uimakoulun novelleissa on kuitenkin kyse yksinäisyydestä ja läheisyyden kaipuusta. Henkilöt tuntevat epäonnistuneensa elämässään ja yrittävät fantasioillaan kompensoida kovaa todellisuutta mutta eivät pääse pakoon realiteetteja.

Silti he eivät ole surkuteltevia. He ovat epäonnisia monomaanikkoja ja sellaisina myötätuntoa herättävän koomisia, kuten avausnovellin kertoja, jolla on naapureidensa kanssa yhteinen piha:

Yhteinen piha on YHTEINEN (niin vuoksaisäntä on kertojalle teroittanut), ja siksi yritän viettää pihalla täsmälleen yhtä paljon aikaa kuin hekin.  Aina kun näen heidät pihalla, panen kalenteriin pienen merkin. Kun piha seuraavan kerran on tyhjillään, menen istumaan sinne. Sitten vedän merkin yli kalenterista. Joskus jään aikataulusta jälkeen ja joudun istumaan pihalla paljonkin päästäkseni ajan tasalle ennen kuukauden loppua.

Novellien minäkertojilla on henkisiä häiriöitä ja rajoitteita ja he lukevat ympäröivää maailmaa väärin, mutta he ovat uskottavia ja todellisia. Heidän tunne-elämänsä on mutkikas ja vaikeasti sanoitettavissa, mutta he yrittävät parhaansa mukaan saada tuntumaa itseensä ja ympäristöönsä. Novellin Portaita nouseva mies kertoja miettii tilannettaan:

Yleensä ihmiset eivät erityisemmin pidä toisistaan. Ja se pätee myös ystäviin. Joskus yritän sängyssä maatessani miettiä, kenestä ystävistäni välitän vilpittömästi, ja aina päädyn samaan tuloksen: en kenestäkään. Luulin, että nämä nykyiset olisivat vain aloitusystäviä ja että todelliset tulisivat myöhemmin, mutta ei. Nämä ovat todelliset ystäväni.


MONOMANIA ajaa novellien henkilöt synkkiin ja noloihin tilanteisiin, mutta täyspessimistiksi en kirjailijaa luonnehtisi, en, vaikka Majesteetti-novellin prinssi Williamiin rakastunut kertoja tiivistääkin kohtalonsa aika mustanpuhuvasti: Ryömiessäni eteenpäin muistan yhtäkkiä, että maanjäristys on tapahtunut jo monta vuotta sitten. Tämänhetkinen tuska ja kuolema on tavallista arkipäivää. Tällaista elämä on.

Tällaista elämä on ja näillä mennään. Miranda Julyn matkassa ryömimiseenkin tulee kepeyttä ja uimaan oppii vaikka keittiön lattialla.

Kirjailijan mielikuvitus tuntuu rajattomalta. Novellien äkkikäänteet ällistyttävät, loppurivit yllättävät ja osumatarkka kieli ihastuttaa. Vain kertojanäänten samanlaisuus mietityttää.

Vaikka kertojissa on monenikäisiä ja naisia ja miehiä, tuntuu kuin kuuntelisi yhtä ja samaa kertojaa. Toisaalta ilmiö sitoo novellit tiiviiksi kokonaisuudeksi, toisaalta lukemisesta uhkaa välistä tulla monotonista. Mutta virhe on pieni jos virhe ollenkaan. Lukekaa ja päätelkää itse!

Miranda July. Kuva: Todd Cole




tiistai 27. kesäkuuta 2017

27. kesäkuuta 2017



Saako ruumiilleen tehdä mitä haluaa? 

Han Kangin monikerroksinen romaani on kehunsa ansainnut  



Han Kang: Vegetaristi. Suom. englannista Sari Karhulahti. Gummerus 2017. 215 s.


Eteläkorealaisen Han Kangin (s. 1970) pieni romaani Vegetaristi ilmestyi koreaksi jo kymmenen vuotta sitten. Kun se viime vuonna palkittiin kansainvälisellä Booker-palkinnolla, kirjailija oli hetkessä kuuluisa. Mikä Vegetaristissa oli niin uutta ja erikoista, että romaani erottui joukosta? Vai vaikuttiko asiaan se, että romaanin takia Han Kang joutui maansa kulttuuriministerin mustalle listalle?

Suomalainen lukija ei ilman taustatietoja löydä Vegetaristista mitään poliittisesti arveluttavaa. Korean niemimaan kahtiajako ja romaanissa sivumennen mainitut Vietnamin sota ja erityisesti Gwangjunin kansannousu (1980) ovat kuitenkin lähimenneisyyttä, johon puuttuminen on maassa kivuliasta, eikä romaanin keskushenkilön yhteiskunnasta vetäytyminen ole sekään valtaapitäville mieluisa muutosprosessi.

Vaikka itse luen Vegetaristia ennen kaikkea psykologisena romaanina, yksilön haluna ja mahdollisuutena määrätä itse valinnoistaan, yhteiskunnallinen kirja on siinä mielessä, että se osoittaa, kuinka vaikea ympäristön on sietää normeista poikkeamista. Protestointi on uhka ja siksi tukahdutettava.


VEGETARISTIN  tapahtumajuoni ja rakenneratkaisu ovat yksinkertaiset. Romaanin päähenkilö Yeong-hye on ainakin aviomiehensä mukaan kaikin puolin tavallinen nuorehko nainen, vaatimaton, harvasanainen ja ja miehensä tahtoon mukautuva lähes näkymätön olento, kunnes hän näkee oudon unen ja päättää ruveta vegetaristiksi.

Ratkaisu saa koko vaimon suvun kuohuksiin. Se tekee kaikkensa lopettaakseen moisen hullutuksen, mutta Yeong-hye on taipumaton ja menee yhä pidemmälle kieltäymyksissään. Mitä järkyttävämmäksi ja irvokkaammaksi ympäristön fyysinen ja henkinen väkivalta muuttuu, sitä määrätietoisemmin painostettu pakenee omaan maailmaansa. Vain lanko saa taideprojektillaan häneen hetkeksi jonkinlaisen yhteyden, tosin itsekkäistä syistä.

Päähenkilön vaitonaisuus korostuu, kun hän saa romaanissa äänen muutamia lyhyitä repliikkejä lukuunottamatta vain kerratessaan merkillisiä uniaan. Muutoin romaani jakaantuu kolmeksi pääluvuksi, joista ensimmäisessä tapahtumista kertoo Yeong-hyen aviomies, toisessa lanko ja kolmannessa isosisko.

Niukoista aineksistaan huolimatta Vegetaristi on sekä ulkoisesti että sisäisesti äärimmäisen jännittävä ja salaperäisen monikerroksinen romaani. Miten taistelussa oikein käy? Murtuuko rauhallinen vastarinta väkivallalla? Mikä on hiljaisen mielenosoittajan kohtalo? Joutuuko hän ennen pitkää uhrattavaksi?

Samalla mietityttää päähenkilön mielentila. Missä kulkee terveyden ja sairauden raja? Mitä on ns. normaalius? Onko sairasta paeta ympärillä vallitsevaa piittaamattomuutta ja tuhoa sisäiseen maailmaansa? Onko tuomittavaa haluta olla jotain muuta kuin ihminen? Eläin? Kasvi? Puu?


AVOIN LOPPU jättää pohtimaan monenlaisia moraalikysymyksiä. Romaanin symboliikka on näkyvää mutta moniselitteistä, ja kolme kertojaa ovat yhtä mietityttäviä kuin arvoituksellinen päähenkilö.

Aviopuolisoiden keskinäinen suhde paljastaa kuin peili naisen aseman kuvatussa kulttuurissa. Langon taiteilijuus panee arvioimaan taiteen ja hyväksikäytön rajoja, vaikka samalla nauttiikin suunnattomasti Han Kangin kirjallisista maalarintaidoista. Isonsiskon tunteita pikkusiskoaan kohtaan Kang erittelee tarkasti ja satuttavasti. Sisarenkaan osa ei ole helppo.

Elämä on tragedia, ainakin romaanin naisten elämä. Ja elämä on unta.

Ikivanha ajatus sopii Han Kangin mystiseen romaaniin hienosti. Sisar kuitenkin epäilee: Täytyyhän meidän herätä joskus? Koska... koska sitten... Lukijan harkittavaksi jää myös kysymys, saako omalle ruumiilleen tehdä mitä haluaa.


Han Kang.  Kuva:Park Jaehong



sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

11. kesäkuuta 2017





Sielun sotahistoriaa


Svetlana Aleksijevitšin kollektiiviromaanissa saavat äänen toisen maailmansodan rintamanaiset


Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Pauli Tapio. Tammi 2017. 417 s.


Mikäli pari vuotta sitten vaikuttui Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaanista Tšernobylista nousee rukous (Kirjareppu 4.4.2016), kirjallisuusnobelistin uusinkin suomennos Sodalla ei ole naisen kasvoja on varmasti vahva lukuelämys. Jälleen kyseessä on haastatteluihin perustuva kollektiiviromaani, elämän äänistä koostettu romaani, kuoroteos.

Nyt kokemuksistaan kertovat yli kaksisataa toiseen maailmansotaan osallistunutta neuvostotyttöä ja -naista. Kirjailijan seitsemän vuoden aikana eri puolilta entistä Neuvostoliittoa keräämä dokumenttiaineisto on kuitenkin huomattavasti suurempi.

Viidensadan haastattelun jälkeen en enää pitänyt lukua.- -  Tähysin pohjattomaan kuiluun tavoitellen ymmärrystä. Nyt ajattelen tietäväni jotain, mutta kysymyksiä minulla on entistä enemmän ja vastauksia vähemmän.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Sodalla ei ole naisen kasvoja ei ole perinteinen sotakirja. Aleksijevitš ei kerro sodasta; hän kertoo ihmisestä sodassa, siitä, mitä ihmiselle sodassa tapahtuu. Aleksijevitš luonnehtii kirjailijanlaatunsa: Olen sielun historioitsija.



YLEENSÄ AJATTELEMME, että naiset tekivät sodassakin ns. naisten töitä: keittivät ruokaa, pyykkäsivät ja hoitivat haavoittuneita. Neuvostoliiton lähes miljoonan sotaan osallistuneen naisen joukossa oli kuitenkin suuri määrä myös tarkka-ampujia, konekiväärimiehiä, sillanräjäyttäjiä ja tiedustelijoita, miinanraivaajia, partisaaneja ja vastarintataistelijoita, lentäjiä ja ilmatorjuntamiehiä upseereja ja rivisotilaita.

Toki haastateltavien joukossa on paljon rintamilla lääkintätehtävissä työskennelleitä, mutta hämmästyttävän usein muistelija kertoo halunneensa sotaan miesten rinnalle, tositoimiin. Halusimme sotia... En empinyt hetkeäkään... Kaikilla oli vain yksi toive: kunpa pääsisi rintamalle...

Miten tällainen joukkoinnostus on ymmärrettävissä?

Nuorten tyttöjen sotimishalu selittyy paljolti ikävuosilla ja ajattelemattomuudella, mutta yhtä merkittävä ja haastatteluissa toistuva syy on kasvatus ja yleinen ilmapiiri. Neuvostoihminen oli aatteen ihminen. Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. Sen edestä oltiin valmiit vaikka kuolemaan.

Sota tietysti näytti nopeasti raa'at kasvonsa, eivätkä haastateltavat alkuun päästyään siloittele kokemuksiaan. Naiset kuitenkin kertovat sodasta eri tavoin kuin miehet. Kirjailija täsmentää:

-- naisten muisti on sodassa kaikkein valovoimaisin tunteiden ja kivun tallettaja. -- Miehet piiloutuvat historiaan ja faktoihin, sota kiehtoo heitä toimintana, erilaisten ideoiden ja pyrkimysten vastakkainasetteluna, mutta naiset ovat tunteiden vallassa. Miehiä myös valmistetaan lapsesta saakka siihen, että he saattavat joskus joutua ampumaan. Naisia ei sellaiseen opeteta... Heitä ei ajatella sellaiseen työhön... Ja niin he muistavat eri asioita, he muistavat toisella tavalla.



NAISET MUISTAVAT tuoksuja ja värejä. He muistavat yksityiskohtia ja välähdyksiä. Useimmiten ne ovat järkyttäviä, mutta välistä myös arkisia ja hassujakin. Sota ei pysty sammuttamaan naisten kauneudenjanoa. He keksivät aina tilaisuuden tullen jotain, jolla hitusen laittautua ja tuntea olevansa hetken verran nainen.

Haastattelut järkyttävät ja liikuttavat. Kertojia kohtaan alkaa tuntea samanlaista hellyyttä kuin kirjailija. Alkaa ymmärtää, että sodassakin eletään. Vaikka sota on ennen kaikkea hirvitävän raskasta työtä ja alituista murhaamista, se on myös tavallista elämää: sodassakin laulettiin, rakastuttiin ja laitettiin papiljotteja hiuksiin.

Seksuaalista väkivaltaa tai holtittomuutta tarinoista ei juuri löydy. Sellaisista asioista ei haluta puhua? Sen sijaan monet kertovat, kuinka lähtivät sotaan yhdessä miehensä kanssa tai solidaarisuuttaan jo sotimassa olevaa miestään tai isää kohtaan. Haluttiin olla tasavertaisia - ja pärjättiin hyvin.

Sodasta paluu osoittautui kuitenkin odottettua vaikeammaksi, enkä tarkoita vain sodan aiheuttamia fyysisiä ja psyykkisiä vammoja, vaikka naiset kertovat niistäkin.

Sen sijaan hämmästyin, kun kertomuksessa toisensa perään korostuu, miten huonosti sodassa olleita naisia kohdeltiin rauhan tultua. Sodassa naimisiinmenoikään varttuneet tytöt olivat vihdoin valmiita perustamaan perheen ja aloittamaan siviilielämän, mutta rintamatytöt eivät yllättäen kelvanneetkaan vaimoiksi ja miniöiksi. Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. --  Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. - Miksihän? Siinä on lukijalle lisää miettimisen aihetta.



RAKENNAN TEMPPELIÄ TUNTEISTAMME... Toiveistamme ja petymyksistämme. Unelmistamme. 

Aleksijevitšin näkemys kirjastaan poikkeaa rajusti kirjan kohtauksia aiemmin siivonneen sensorin näkemyksestä: Kuka tällaisten kirjojen jälkeen enää sotaan lähtee? Teidän primitiivinen naturalisminne halventaa naisia. Sankarinaisia. Lokaatte heidät.

Sodalla ei ole naisen kasvoja julkaistiin vasta 1985 Gorbatšovin tultua valtaan. Sitä ennen sitä pidettiin liian sodanvastaisena. Suomeksi teos saatiin 1988, mutta tänä vuona suomeksi saatu uusi laitos on kirjailijan itsensä uudelleen muokkaama ja laajentama.

Sota on suuri arvoitus, eikä Aleksijevitš yritäkään ratkaista sitä. Hän haluaa vain tehdä siitä ihmisen kokoista ja näköistä, antaa naisilleen mahdollisuuden muistaa ja muistella, sillä vaikka muistaminen on kauheaa, unohtaminen on vielä kauheampaa.

Puhuttelevampaa muistomerkkiä kirjan naisille ja rauhan asialle on vaikea kuvitella.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova









maanantai 22. toukokuuta 2017

22. toukokuuta 2017



Työmaana ihmisaivot 

Tapauskertomuksia neurokirurgin työstä


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (Do No Harm, 2014). Suom. Ulla Lempinen. S&S 2017. 336 s.


Jo ennen teostaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta englantilainen Henry Marsh (s. 1950) on ollut suuren yleisön tiedossa. Vuonna 2007 ensiesityksensä saanut dokumenttielokuva The English Surgeon kertoo Henry Marshin ja hänen ukrainalaisen kollegansa Igor Petrovitch Kuriletsin työstä Ukrainan varsin puutteellisissa sairaaloissa ja samalla niistä eettisistä ja ammatillisista valinnoista, joita he joutuivat jatkuvasti tekemään.

Marshin työstä Ukrainassa kerrotaan jonkin verran myös vastikään suomeksi ilmestyneessä kirjassa, mutta  suurin osa kirjan tapauskertomuksista on Englannista. Marsh tähdentää, että kertomukset ovat tosia, vaikka hän onkin joutunut muuttamaan yksityiskohtia henkilöiden anonyymiyden säilyttämiseksi.

Sankariviittaa Marsh kaihtaa, innostustaan hän ei peittele. Aivokirurgin elämä ei ole milloinkaan tylsää, ja se saattaa olla erittäin palkitsevaa, mutta siitä pitää maksaa hinta. Marshin toiveena on, että lukija ymmärtäisi lääkäreiden olevan ammattilaisia ja samalla ihmisiä.


DO NO HARM, kirjan alkuperäinen nimi, viittaa länsimaisen lääketieteen isäksi nimettyyn Hippokrates Kosilaiseen, jota Marsh siteeraa teoksensa alkuun. "Tärkeintä on olla vahingoittamatta..." Ihmisaivojen leikkaaminen on kuitenkin niin hiuksenhienoa työskentelyä, että vahingoittumisen vaara on suuri ja todellinen.

Vaikka enin osa teoksen potilaskertomuksista päättyy lukijan helpotukseksi hyvin, Marsh uskaltaa kertoa myös pelkistä sattumista, puhtaasta tuurista, ikävistä seurauksista ja masentavista epäonnistumisista. Lääkäri ei tee ihmeitä, vaikka potilaat sellaisia odottaisivatkin.

En tiedä tarkalleen, millaista kohderyhmää Marsh on kirjalleen ajatellut, mutta lääketieteestä jotain tietävä saanee leikkausten kulusta paremman käsityksen kuin kaltaiseni täysin ulkopuolinen. Tietämättömyys ei kuitenkaan ole este tempautua mukaan kirjan tapahtumiin. Leikkaussaliosuudet on ammattitermeineenkin kirjoitettu niin intensiivisiksi, että leikkauksia seuraa henkeään pidätellen.


NEUROKIRURGIAAN suuntauneelle Marshille selvisi jo varhain, että leikkaaminen on hänen työssään yleensä helpoin vaihe. Vanhempi kollega kertoi hänelle, että varsinaiset vaikeudet liittyvät päätöksiin. Läheskään aina ei ole selvää, leikatako vai jättää leikkaamatta. Ja kuinka selittää vaihtoehtoja ja niiden seurauksia potilaalle ja hänen omaisilleen?

Vaikka potilailla tai omaisilla on päätösvalta, he siirtävät päätöksen yleensä lääkärille. Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi? Marsh kirjoittaa: Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska kysymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen.

Potilaan ja hänen omaisensa asemaan asettumista helpottaa, kun on itse iän myötä joutunut kokemaan samanlaista hätää. Marshin neuvo nuorille lääkärikokelaille onkin, ettei lääkäri voi koskaan kärsiä liikaa.

Toinen tärkeä neuvo on kertoa aina totuus mutta kaikkea toivoa viemättä.

Kirjoittaja tunnustaa todella vaikeaksi tasapainoilla realismin ja optimismin välillä, mutta jo netistä saatava tieto tekee mahdottomaksi suoltaa valkoisia valheita. Toivon tarjoaminen näyttää olevan pitkälti sananvalintakysymys. Jos meillä on onnea...saattaa olla...

Toivon ja toivottomuuden kysymys on kaksijakoinen. Kirjoittaja miettii, kuinka tiukasti me tarraudumme kiinni elämään ja kuinka paljon kärsimys vähenisikään, jos emme tekisi niin. Elämä ilman toivoa on toivottoman vaikeaa, mutta loppujen lopuksi toivo pitää meitä niin helposti pilkkanaan.


ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA ei ole raskasta luettavaa, vaikka siinä elämän ja kuoleman rajamailla liikutaankin. Työstään Marsh kertoo välillä lähes huimapäisesti, eikä hän kaihda huumoriakaan. Tohtorin itsetunto on kohdillaan, ja välistä apulaislääkärit saavat kuulla kunniansa, mutta ymmärrän kirjoittajan pyrkivän paikoin tekopirteälläkin rempseydellään mahdollisimman rehelliseen omakuvaan.

Välistä kirjoittaja ihan sanatarkasti vittuuntuu koko systeemiin: naurettaviin koulutuksiin, joustamattomaan sairaalahallintoon, ainaisiin kululeikkauksiin, toimimattomiin tietojärjestelmiin ja koko brittiläisen sairaanhoidon tilaan. Mutta seuraavassa luvussa hän jo tekee kaikkensa 12-vuotiaan Darrenin pelastamiseksi.

Marshin toive siitä, että kirja auttaisi lukijoita ymmärtämään lääkärin työssään kohtaamia teknisiä ja inhimillisiä vaikeuksia, toteutui ainakin minun kohdallani.  Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kiinnostavasti kirjoitettu, humaani ja ajatteluttava tietokirja modernin lääketieteen upeista mahdollisuuksista ja syvästi inhimillisistä kipukohdista.

Henry Marsh. Kuva: Simon Clark




lauantai 13. toukokuuta 2017

13. toukokuuta 2017



Isoja ja pieniä ihmisiä kriisitilanteissa 

Tiina Lehikoisen novellit ovat erilainen lukukokemus



Tiina Lehikonen: Yksityisiä tragedioita. Like 2017. 175 s.


Linnea sulki silmänsä, hieroi kevyesti silmäluomiaan ja avasi ne jälleen. Auton sivuikkunoissa vilahtelivat nukkumalähiöiden postimerkkitontit ja umpimieliset matalakattoiset kerrostalot, tiiviisti rakennetut tuhannet neliöt, joiden seiniä saumasivat unelmat onnesta. Ilmastoitu metallikenno vyöryi eteenpäin nelihenkinen perhe sisuksissaan. - -

Tamperelaisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Tiina Lehikoisen (s. 1982) novellikokoelma Yksityisiä tragedioita tarjoaa juuri sitä mitä lupaa: repaleisia ihmissuhteita ja surullisia kohtaloita. Hyvinvointivaltion kääntöpuolella onnea löytyy vain unelmista.

Onneksi edes sieltä. Mielikuvitus ja haaveet voivat tehdä elämästä siedettävän, ja lukijallakin on vähän helpompaa. Vakavasta - myös kuolemanvakavasta - aihepiiristä huolimatta Lehikoisen tuore kokoelma kannattaa ottaa lukuohjelmaansa. Yksityisiä tregedioita on kiinnostava ja erikoinen kokemus.


KOKOELMAN ihmiset ovat eri tavoin ahtaalla: taloudellisesti, henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisestikin. He ovat tukehtumaisillaan, ja lukija arvaa, että kohta tapahtuu jotain ratkaisevaa.

Edellä oleva katkelma Maalaisjäätelöä-kertomuksen alusta on hyvä esimerkki novellien perustunnelman rakentumisesta. Hetkellinen keveys haihtuu kuin tuuleen tilahavaintojen puristuksessa: ahtaat tontit, itseensä sulkeutuneet talot, kumaraan painavat katot, puristavat neliöt, metallikennoon ahtautunut perhe.

Matkanteon edetessä etupenkillä istuva perheenäiti Linnea käy mielessään läpi elämäänsä, kunnes virkistyspaikalta ostettu jäätelötötterö saa kaiken sisälle kertyneen tyhjyyden, katkeruuden ja merkityksettömyyden sulamaan ja valumaan rinnuksille. Hurjat mustekalamielikuvat tehostavat tilanteen ahdistavuutta.


ELÄINMAAILMA on novelleissa näkyvästi esillä. Se paljastuu jo novellien nimistä, kuten Tanssihiiret, Karhujen talo, Apinaleikki, Liskokäsineet ja Vasikka kylpyammeessa. Pähkinänsydämessä tärkeä rooli on oravilla ja Kesän ensimmäisessä päivässä hirvillä.

Henkilöiden tunnetiloja verrataan eläinten ominaisuuksiin, mutta eläimet ovat myös kuvitteellisia tai konkreetteja keinoja selvitä elämässä eteenpäin. Koulukiusatulle punasilmäiset syntymäpäivähiiret tarjoavat pakotien ankarasta todellisuudesta haavemaailmaan, ja Pähkinänsydämessä oravat ovat ainoa lohtu kovia kokeneelle kaksostytölle.

Novellien henkilöissä on monenikäisiä, vanhin on peräti 90-vuotias, mutta usein maailmaa katsotaan lasten ja nuorten perspektiivistä, alhaalta ja syrjästä, ja pahalta näyttää.

On rikkonaisia perheitä, vastuuttomia ja väkivaltaisia perheenjäseniä, läheisriippuvuutta, masennusta ja alkoholismia, onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, kiusaamista ja syrjintää. Eikä auttajia näy.

Uimakopin alle jengiläisiä paennut tyttö katselee veljensä kidutusta kauhuissaan ja yrittää edes rukoilemalla saada apua paikalle. Mutta en tiedä kuunteleeko kukaan rukouksia. Kaikki olennainen tuntuu hukkuvan. Ehkä kuuntelijalla on korvakäytävät täynnä vaikkua ja topsipuikot hukassa.

Ei ihme, että kaltoinkohdellut aikuisina haluavat unohtaa surkean menneisyytensä, ylläpitää harvojen onnellisten hetkien muistoa tai vaihtaa kipeät kokemuksensa tyyten toisiin ja kauniimpiin.

Novellissa Sieppari-Mary vaihtoyritys on todellinen, Muistojen koralleissa menneisyyden glorifiointi on keino kuolla sädehtivästi. Tanssihiirien koulukiusattu vaalii vielä aikuisenakin hiirikesäänsä ainoana onnellisena lapsuusmuistonaan ja sytyttää jouluisin kynttilät valkoturkkisten ystäviensä muistoksi.


NOVELLIEN IHMISKOHTALOT järkyttävät,  mutta silti lukemisesta myös nauttii.

Lehikoinen valloittaa kertomustensa omaperäisyydellä ja merkillisyydellä. Tapahtumat vellovat kauhean ja ruman todellisuuden ja pelastavan ja kauniin kuvitelman väliä. Novellit ovat psykologisesti tarkkoja mutta jättävät aina jotain kertomatta ja aavistelun varaan. Ne ovat arvoituksellisia ja maagisia ja sisältävät usein mytologista ainesta.
Tiina Lehikoinen. Kuva: Toni Härkönen

Useita runoteoksia julkaissut Lehikoinen käyttää proosassaankin lyyrikontaitojaan. Osuva, tiheämerkityksinen ja väkeväkuvainen kieli panee lukijakin aistimaan, miltä tuntuu, kun ilmapiiri on kireä kuin jumiin väännetty ruuvi tai millainen ihminen on isoäiti, jonka varjo riippuu ylläni kuin varikset elokuisella  pellolla.