maanantai 22. toukokuuta 2017

22. toukokuuta 2017



Työmaana ihmisaivot 

Tapauskertomuksia neurokirurgin työstä


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (Do No Harm, 2014). Suom. Ulla Lempinen. S&S 2017. 336 s.


Jo ennen teostaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta englantilainen Henry Marsh (s. 1950) on ollut suuren yleisön tiedossa. Vuonna 2007 ensiesityksensä saanut dokumenttielokuva The English Surgeon kertoo Henry Marshin ja hänen ukrainalaisen kollegansa Igor Petrovitch Kuriletsin työstä Ukrainan varsin puutteellisissa sairaaloissa ja samalla niistä eettisistä ja ammatillisista valinnoista, joita he joutuivat jatkuvasti tekemään.

Marshin työstä Ukrainassa kerrotaan jonkin verran myös vastikään suomeksi ilmestyneessä kirjassa, mutta  suurin osa kirjan tapauskertomuksista on Englannista. Marsh tähdentää, että kertomukset ovat tosia, vaikka hän onkin joutunut muuttamaan yksityiskohtia henkilöiden anonyymiyden säilyttämiseksi.

Sankariviittaa Marsh kaihtaa, innostustaan hän ei peittele. Aivokirurgin elämä ei ole milloinkaan tylsää, ja se saattaa olla erittäin palkitsevaa, mutta siitä pitää maksaa hinta. Marshin toiveena on, että lukija ymmärtäisi lääkäreiden olevan ammattilaisia ja samalla ihmisiä.


DO NO HARM, kirjan alkuperäinen nimi, viittaa länsimaisen lääketieteen isäksi nimettyyn Hippokrates Kosilaiseen, jota Marsh siteeraa teoksensa alkuun. "Tärkeintä on olla vahingoittamatta..." Ihmisaivojen leikkaaminen on kuitenkin niin hiuksenhienoa työskentelyä, että vahingoittumisen vaara on suuri ja todellinen.

Vaikka enin osa teoksen potilaskertomuksista päättyy lukijan helpotukseksi hyvin, Marsh uskaltaa kertoa myös pelkistä sattumista, puhtaasta tuurista, ikävistä seurauksista ja masentavista epäonnistumisista. Lääkäri ei tee ihmeitä, vaikka potilaat sellaisia odottaisivatkin.

En tiedä tarkalleen, millaista kohderyhmää Marsh on kirjalleen ajatellut, mutta lääketieteestä jotain tietävä saanee leikkausten kulusta paremman käsityksen kuin kaltaiseni täysin ulkopuolinen. Tietämättömyys ei kuitenkaan ole este tempautua mukaan kirjan tapahtumiin. Leikkaussaliosuudet on ammattitermeineenkin kirjoitettu niin intensiivisiksi, että leikkauksia seuraa henkeään pidätellen.


NEUROKIRURGIAAN suuntauneelle Marshille selvisi jo varhain, että leikkaaminen on hänen työssään yleensä helpoin vaihe. Vanhempi kollega kertoi hänelle, että varsinaiset vaikeudet liittyvät päätöksiin. Läheskään aina ei ole selvää, leikatako vai jättää leikkaamatta. Ja kuinka selittää vaihtoehtoja ja niiden seurauksia potilaalle ja hänen omaisilleen?

Vaikka potilailla tai omaisilla on päätösvalta, he siirtävät päätöksen yleensä lääkärille. Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi? Marsh kirjoittaa: Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska kysymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen.

Potilaan ja hänen omaisensa asemaan asettumista helpottaa, kun on itse iän myötä joutunut kokemaan samanlaista hätää. Marshin neuvo nuorille lääkärikokelaille onkin, ettei lääkäri voi koskaan kärsiä liikaa.

Toinen tärkeä neuvo on kertoa aina totuus mutta kaikkea toivoa viemättä.

Kirjoittaja tunnustaa todella vaikeaksi tasapainoilla realismin ja optimismin välillä, mutta jo netistä saatava tieto tekee mahdottomaksi suoltaa valkoisia valheita. Toivon tarjoaminen näyttää olevan pitkälti sananvalintakysymys. Jos meillä on onnea...saattaa olla...

Toivon ja toivottomuuden kysymys on kaksijakoinen. Kirjoittaja miettii, kuinka tiukasti me tarraudumme kiinni elämään ja kuinka paljon kärsimys vähenisikään, jos emme tekisi niin. Elämä ilman toivoa on toivottoman vaikeaa, mutta loppujen lopuksi toivo pitää meitä niin helposti pilkkanaan.


ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA ei ole raskasta luettavaa, vaikka siinä elämän ja kuoleman rajamailla liikutaankin. Työstään Marsh kertoo välillä lähes huimapäisesti, eikä hän kaihda huumoriakaan. Tohtorin itsetunto on kohdillaan, ja välistä apulaislääkärit saavat kuulla kunniansa, mutta ymmärrän kirjoittajan pyrkivän paikoin tekopirteälläkin rempseydellään mahdollisimman rehelliseen omakuvaan.

Välistä kirjoittaja ihan sanatarkasti vittuuntuu koko systeemiin: naurettaviin koulutuksiin, joustamattomaan sairaalahallintoon, ainaisiin kululeikkauksiin, toimimattomiin tietojärjestelmiin ja koko brittiläisen sairaanhoidon tilaan. Mutta seuraavassa luvussa hän jo tekee kaikkensa 12-vuotiaan Darrenin pelastamiseksi.

Marshin toive siitä, että kirja auttaisi lukijoita ymmärtämään lääkärin työssään kohtaamia teknisiä ja inhimillisiä vaikeuksia, toteutui ainakin minun kohdallani.  Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kiinnostavasti kirjoitettu, humaani ja ajatteluttava tietokirja modernin lääketieteen upeista mahdollisuuksista ja syvästi inhimillisistä kipukohdista.

Henry Marsh. Kuva: Simon Clark




lauantai 13. toukokuuta 2017

13. toukokuuta 2017



Isoja ja pieniä ihmisiä kriisitilanteissa 

Tiina Lehikoisen novellit ovat erilainen lukukokemus



Tiina Lehikonen: Yksityisiä tragedioita. Like 2017. 175 s.


Linnea sulki silmänsä, hieroi kevyesti silmäluomiaan ja avasi ne jälleen. Auton sivuikkunoissa vilahtelivat nukkumalähiöiden postimerkkitontit ja umpimieliset matalakattoiset kerrostalot, tiiviisti rakennetut tuhannet neliöt, joiden seiniä saumasivat unelmat onnesta. Ilmastoitu metallikenno vyöryi eteenpäin nelihenkinen perhe sisuksissaan. - -

Tamperelaisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Tiina Lehikoisen (s. 1982) novellikokoelma Yksityisiä tragedioita tarjoaa juuri sitä mitä lupaa: repaleisia ihmissuhteita ja surullisia kohtaloita. Hyvinvointivaltion kääntöpuolella onnea löytyy vain unelmista.

Onneksi edes sieltä. Mielikuvitus ja haaveet voivat tehdä elämästä siedettävän, ja lukijallakin on vähän helpompaa. Vakavasta - myös kuolemanvakavasta - aihepiiristä huolimatta Lehikoisen tuore kokoelma kannattaa ottaa lukuohjelmaansa. Yksityisiä tregedioita on kiinnostava ja erikoinen kokemus.


KOKOELMAN ihmiset ovat eri tavoin ahtaalla: taloudellisesti, henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisestikin. He ovat tukehtumaisillaan, ja lukija arvaa, että kohta tapahtuu jotain ratkaisevaa.

Edellä oleva katkelma Maalaisjäätelöä-kertomuksen alusta on hyvä esimerkki novellien perustunnelman rakentumisesta. Hetkellinen keveys haihtuu kuin tuuleen tilahavaintojen puristuksessa: ahtaat tontit, itseensä sulkeutuneet talot, kumaraan painavat katot, puristavat neliöt, metallikennoon ahtautunut perhe.

Matkanteon edetessä etupenkillä istuva perheenäiti Linnea käy mielessään läpi elämäänsä, kunnes virkistyspaikalta ostettu jäätelötötterö saa kaiken sisälle kertyneen tyhjyyden, katkeruuden ja merkityksettömyyden sulamaan ja valumaan rinnuksille. Hurjat mustekalamielikuvat tehostavat tilanteen ahdistavuutta.


ELÄINMAAILMA on novelleissa näkyvästi esillä. Se paljastuu jo novellien nimistä, kuten Tanssihiiret, Karhujen talo, Apinaleikki, Liskokäsineet ja Vasikka kylpyammeessa. Pähkinänsydämessä tärkeä rooli on oravilla ja Kesän ensimmäisessä päivässä hirvillä.

Henkilöiden tunnetiloja verrataan eläinten ominaisuuksiin, mutta eläimet ovat myös kuvitteellisia tai konkreetteja keinoja selvitä elämässä eteenpäin. Koulukiusatulle punasilmäiset syntymäpäivähiiret tarjoavat pakotien ankarasta todellisuudesta haavemaailmaan, ja Pähkinänsydämessä oravat ovat ainoa lohtu kovia kokeneelle kaksostytölle.

Novellien henkilöissä on monenikäisiä, vanhin on peräti 90-vuotias, mutta usein maailmaa katsotaan lasten ja nuorten perspektiivistä, alhaalta ja syrjästä, ja pahalta näyttää.

On rikkonaisia perheitä, vastuuttomia ja väkivaltaisia perheenjäseniä, läheisriippuvuutta, masennusta ja alkoholismia, onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, kiusaamista ja syrjintää. Eikä auttajia näy.

Uimakopin alle jengiläisiä paennut tyttö katselee veljensä kidutusta kauhuissaan ja yrittää edes rukoilemalla saada apua paikalle. Mutta en tiedä kuunteleeko kukaan rukouksia. Kaikki olennainen tuntuu hukkuvan. Ehkä kuuntelijalla on korvakäytävät täynnä vaikkua ja topsipuikot hukassa.

Ei ihme, että kaltoinkohdellut aikuisina haluavat unohtaa surkean menneisyytensä, ylläpitää harvojen onnellisten hetkien muistoa tai vaihtaa kipeät kokemuksensa tyyten toisiin ja kauniimpiin.

Novellissa Sieppari-Mary vaihtoyritys on todellinen, Muistojen koralleissa menneisyyden glorifiointi on keino kuolla sädehtivästi. Tanssihiirien koulukiusattu vaalii vielä aikuisenakin hiirikesäänsä ainoana onnellisena lapsuusmuistonaan ja sytyttää jouluisin kynttilät valkoturkkisten ystäviensä muistoksi.


NOVELLIEN IHMISKOHTALOT järkyttävät,  mutta silti lukemisesta myös nauttii.

Lehikoinen valloittaa kertomustensa omaperäisyydellä ja merkillisyydellä. Tapahtumat vellovat kauhean ja ruman todellisuuden ja pelastavan ja kauniin kuvitelman väliä. Novellit ovat psykologisesti tarkkoja mutta jättävät aina jotain kertomatta ja aavistelun varaan. Ne ovat arvoituksellisia ja maagisia ja sisältävät usein mytologista ainesta.
Tiina Lehikoinen. Kuva: Toni Härkönen

Useita runoteoksia julkaissut Lehikoinen käyttää proosassaankin lyyrikontaitojaan. Osuva, tiheämerkityksinen ja väkeväkuvainen kieli panee lukijakin aistimaan, miltä tuntuu, kun ilmapiiri on kireä kuin jumiin väännetty ruuvi tai millainen ihminen on isoäiti, jonka varjo riippuu ylläni kuin varikset elokuisella  pellolla.






maanantai 8. toukokuuta 2017

8. toukokuuta 2017





Kuvarunoja seikkailumielisille



Jyrki Heikkisen Hietasalo on kiireettömän leiripaikka


Jyrki Heikkinen (teksti ja kuvat): Hietasalo. Poesia 2017. 160 s.


Pitkän linjan sarjakuvataiteilijalta ja runoilijalta Jyrki Heikkiseltä (s. 1958) on vastikään ilmestynyt kolmas kuvaa ja runoa yhdistävä teos Hietasalo. Heikkisen kahteen aiempaan kuvarunoteokseen Kiitosvirret+ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010) tutustunut huomaa heti, että taiteilija on kaatanut ympäriltään lisää aitoja. Savolainen surrealisti on siivonnut kuvistaan lähes kaiken esittävyyden ja antautunut pääosin abstraktille ilmaisulle.

Mustavalkoisen piirroskuvituksen väleihin, tiloihin, putkistoihin ja sokkeloihin kirjoitetut tekstit ovat osa visuaalista vaikutelmaa. Niiden asemoinnista johtuu, että lukeminen ja samalla sivun ja aukeaman katsominen saattaa välistä onnistua vain kirjaa kääntelemällä. Olkoon niin. Kun perinteinen riviltä riville siirtyminen häiriintyy ja sanoja ja tekstinkappaleita voi yhdistää usealla tavalla, tulkintaankin avautuu lisää mahdollisuuksia.

En kuitenkaan pääsääntöisesti ryhtyisi lukemaan sanaa ja kuvaa toisistaan irrallaan. Kuvaruno on kuvan ja runon yhteiselämää eikä kuvitettua runoa tai runoiltua kuvaa. Todetkaapa asia itse etsiytymällä Heikkisen viiden kuvarunon portfolioon.


ON SELVÄÄ, että Hietasalon kaltainen teos hämmentää ja oudoksuttaa sellaiseen kylmiltään tarttuvaa. Mutta Heikkisen sarjakuvia ja runoteoksia lukenut löytää uuden kirjan piirrosjäljistä ja tekstin palasista nopeasti tuttua, ja olo käy heti rohkeammaksi. Uskaltaa jättää mukavuusalueensa ja heittäytyä arvaamattomaan leikkiin ja seikkailuun.

Kuopiolaisilla on jonkin asteen kotikenttäetu. Hietasalo on nimittäin Kallaveden saaristossa sijaitseva saari. Se kuuluu jääkauden synnyttämään pitkään harjumuodostelmaan ja on hiekkarantoineen suosittu ajanviettopaikka. Kulkemista tosin rajoittaa jonkin verran saarella sijaitseva vedenottamo.

Saaren tunteva samoaa Hietasaloa todennäköisesti toisella tavalla orientoituneena kuin ventovieras. Kompurointia vähentänee sekin, jos tietää Heikkisen osallistuneen muutama vuosi sitten saarella toteutettuun mielenkiintoiseen festivaaliprojektiin.

Saarelle lähetettiin tuolloin neljä toisilleen vierasta taiteilijaa asumaan teltoissa, tekemään ruokansa tulella ja tietysti "taiteilemaan". Tapahtuma on kuulemani mukaan jättänyt jälkensä kirjan sivuille.


HIETASALO on taiteilijalle tunnusomainen sekoitus outoa ja tavallista, karkeaa ja herkkää, leikkisää ja vakavaa, impulsiivista ja harkittua. Tuntuu kuin viivaa ja sanaa valuisi, syöksähtäisi, vääntyisi ja kääntyisi paperille melkein itsestään, niin että lopputulos vaikuttaa välistä lähes improvisoidulta.

Kuvarunojen assosiatiivisuus mahdollistaa jatkuvan yllätyksellisyyden. Koskaan ei tiedä, minne viiva vie ja sana kantaa.

Vesiteemalla lähdetään liikkeelle. Kirjan alussa äiti lähettää poikansa hakemaan vettä kaivosta kahdella ämpärillä, ja ämpäriaihe pilkahtelee myöhemminkin kirjan sivuilta. Mutta nopeasti tärkeän roolin Heikkisen vaellustarinassa saa ympäristö, jonka uumenista, pinnalta, yltä ja alta alkaa löytyä mitä erilaisinta tarkasteltavaa.

Visuaalisesti hallitsevia ovat taipuisat maan ja veden pintoja ja maakerroksia muistuttavat piirrosjäljet, repeämät, halkeamat ja sortumat, juurakot, pensasmaiset tihentymät ja taivaita kaartelevat latvukset, kielekkeet, kaistaleet ja nauhat. Mielikuvitusta kiihottavat omituiset oliot, kummalliset laitteet ja työkalut  ja ilmassa kelluvat salaperäiset muodot ja muodostelmat.

Vähä vähältä kuvarunoista paljastuu yhtä ja toista tietoa saaren syntymästä, sen historiasta ja nykytilasta, maaperästä, kasvistosta ja eliöstöstä, ajan ja ihmisen aikaansaannoksista ja tietenkin myös kuvarunojen minästä itsestään. Saari ympäristöineen saa symbolisia ja myyttisiä ulottuvuuksia. Matkaa tehdään ja maisemaa perataan  ihmisen sisällä, ja tarkastelussa ovat elämän meno ja sielun tilat yleisemminkin.


ELÄMÄ (erityisesti miehen elämä) on usein vaikeaa, eteenpäinmeno on rämpimistä, ja ymmärryskin tulee vasta jälkijunassa. Mutta vaelluksessassa on myös kauneutta ja elämässä autuaalliset hetkensä. Tärkeintä on tasapaino. Liika synkkyys taittuu leikillä, ja turhannaurajan hiljentää nopea tyylinmuutos.

Heikkisen sanankäyttö on niin osuvaa, yllättävää, omaperäistä ja moniaistimuksellista, että vaikka kyse on kuvarunoista, välistä teksti sai minusta yliotteen.

Näin kävi mm. sivulla, jossa kuvataan vanhenemista Tuliniemen Juhon tyyliin. Sivukokonaisuus on kiinnostava ja toimii hienosti, mutta vielä seuraavanakin päivänä maistelin sen säkeitä: tulla vanhaksi kuin tuuli Pantion yllä, patustella, hyrähdellä, tykätä vielä asioista...








lauantai 29. huhtikuuta 2017

29. huhtikuuta 2017




Hannu Väisänen ja Pirkko Saisio ilon apostoleina


Hannu Väisänen (teksti ja kuvat): Esi-isät. Otava 2017. 171 s.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Kuv. Remu Välisaari. Siltala 2017. 194 s.



Kaikki synnintuntoiset, ottakaa vastaan Hannu Väisäsen tarjoama armahdus! Uuden kirjansa Esi-isät saatesanoissa Väisänen kyllä tunnustaa, että ihmiset ovat jossain määrin mahdottomia, he mukiloivat toisiaan, varastelevat, juopottelevat, kavaltavat kassan, harjoittavat orjakauppaa, riitelevät rajapyykeistä, syövät enemmän kuin kupu kestää jne.

Mutta, hän jatkaa, ihmisiä toruttaessa unohdetaan todelliset syylliset. Unohdetaan esi-isät, nuo toisiaan tyrkkivät henkiolennot, joita ihmisten kuuluisi kumartaa. He ovat se likainen sammio, josta ihmiset ammentavat heikkoutensa. Vikapäitä ovat siis huonot esi-isät, joista ihminen ottaa mallia, niin kuin on aina ottanut ylemmistään.

Väisänen on ottanut tehtäväkseen paljastaa kertomuksin ja kuvin, millaisia nuo Esikartanonsa rinteillä asustelevat, palvontaa vaativat esi-isät oikein ovat. Joukosta löytyy rehvastelevaa tyrannia, syntymähumalaista hyppyheikkiä, noituutta harrastavaa ikuista impeä, muodokasta livertelijää, öljyihinsä uppoavaa puuhanaista ynnä muita enemmän tai vähemmän epäkelpoja esimerkkitapauksia.

Toki joukkoon mahtuu myös myötätuntoa herättäviä reppanoita ja jokunen ihan kelpo hyviskin. Ja kaikilla on tietysti oma osuva nimensä ja mielikuvituksellinen hahmonsa aina Esikartanon huipulla asustelevaa Savu-setää myöten (josta minulle tuli jostain syystä mieleen Mooses laintauluineen).

Hannu Väisänen. Kuva: Paula Kukkonen

ESI-ISÄT on luokiteltu aikuisten kirjoihin, mutta sitä kyllä sopii lueskella lapsillekin. Kirjan sankareiden ulkoinen olemus on varmasti pientenkin mieleen, ja Väisäsen kertomina heidän muhinointinsa ja kahinointinsa pelkästään naurattavat.

Vaikka useimmat kertomukset toimivat yksinäänkin, Väisänen on viritellyt joitain juonilankoja myös kertomuksesta toiseen. Niinpä kehottaisin lukemaan tarinoita kirjan järjestyksessä. Hitaansorttisen alun jälkeen tarinoiden tempo kiihtyy, eikä pitkästymisestä ole huolta.

Aikuinen lukija nauttii Väisänen mielikuvituksellisten tarinankertojan- ja kuvittajantaitojen lisäksi kirjan kielestä ja siihen sisältyvästä hyväntahtoisesta huumorista. Lisäksi on hauska miettiä esi-isien mahdollisia esikuvia.

Taiteilija on itse viitannut itämaisten alkuperäiskulttuurien suuntaan. Kun kirjan kuvista tulee mieleen Väisäsen taannoinen Kalevala-kuvitus (1999), rivien välistä alkaa pilkottaa myös suomalainen kansanperinne, ja jonkinlaista sukua esi-isät voivat olla myös kreikkalaisen jumaltaruston itseriittoisille sankareille.

Mutta on Väisäsen Esi-isissä myös vinkkauksia nykymenoon, sekä ruohonjuuritasolle että vallan käytäville. Yksi suosikkikertomuksistani on luku, jossa kerrotaan kumouskomerosta. Siinä Väisänen päästää välillä myös runosuonensa valloilleen:

                 Et riistäjääsi kumarra.
                 Et kiusaajalles aherra.
                 Ja barrikadit korkeat
                 kätesi kohta kasaavat.
                 Nyt suureen ääneen laulakaa:
                 Oi, esi-isät, varokaa!



PIRKKO SAISION kirjassa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna laulut ovat toisenlaiset. Nelivuotias tyttärenpoika vetäisee rankan uudenvuodenpäivän päätökseksi räpin, joka alkaa:

    Elämä on! Elämä on! Elämä on!
    Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
    ja Muumipeikko pieraisee!
    Haisee, haisee, haisee,
    haisee hirveästi!

"Spuuki" on kokoelma sattumuksista ja keskusteluista, joita tapahtuu ja käydään, kun isoäiti, italiaksi nonna, viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Kirjan alussa Saisio kertoo juttujen alun perin ilmestyneen facebookissa, mutta kun lukijat alkoivat ehdottaa tarinoiden kokoamista kirjaksi, Saisio ryhtyi tarvittaviin muokkaus- ja järjestelytoimiin. Hyvä, että ryhtyi. En ole aikoihin lukenut yhtä hauskaa ja sydämeenkäypää kirjaa.

Kokoelman ensimmäinen muistiinpano on joulupäivältä 2013. Varsinainen päähenkilö on kolmivuotias ja ihmettelee isoäitinsä apinanpiirustustaitoja (tulkitkaa miten parhaaksi koette): Oletko sä jo koulussa?

Viimeinen merkintä on uudenvuodenpäivältä 2017. Kuusivuotiaalta tulee tekstari Madeiran-kodissaan viipyville isoäideille: Iloitsen Suomea mutta iloitsen myös Nonnaa ja Honksua ( Pirjo Honkasalo). - Voiko vastaanottajien uusi vuosi ja Suomen juhlavuosi enää paremmin alkaa!

Kolmen vuoden aikana Spaidermän ja Nonna ehtivät touhuta ja pohtia monenlaista maan ja taivaan väliltä. Oppimista tapahtuu molempien elämässä. Isoäiti pääsee yhä syvemmälle lastenkulttuurin saloihin, ja lapsenlapsi keksii yhä hienovaraisempia keinoja isoäidin manipulointiin. Yhteiselo monipuolistuu ja rikastuu, ja  samalla kehittyvät osapuolten kielen ja ajattelun taidot. Oman lisänsä ihmissuhdekuvioon tuo pikkusiskon maailmaantulo.


Pirkko Saisio. Kuva: Laura Malmivaara
KIRJAN TEKSTIT rakentuvat kaskujen tapaan ja päättyvät yleensä yllättävään iskurepliikkiin. Se voi olla huvittava mutta muistuttaa myös mietelmää. Saisio pitää huolen siitä, että tempon ja rytmin muutosten lisäksi myös tunnelmat vaihtelevat, vaikka pääosin edetäänkin riemukkaasti.

Itse lueskelin kirjaa vähitellen ja suosittelen tapaa muillekin. Hyvää mieltä riittää pitemmäksi aikaa, ja jää tilaa muistella vastaavanlaisia tapahtumia omasta elämänpiiristään. Oi, sitä luovuuden määrää ja laatua! Minne se katosi?

Samalla ymmärtää, että ainutlaatuiset lapsemme ja lastenlapsemme ovat kaikki kuitenkin hyvin samankaltaisia. Kirjaan liitetty Remu Spaidermän-Välisaaren kuvitus tuntuu sekin erittäin tutulta. Tuollaisia taideteoksiahan meillä on kaappi täynnä!

Äitienpäivän lähestyessä Spuuki Spaidermän ja raju Nonna varmasti löytää tiensä monen äidin ja isoäidin lahjapakettiin. Mieleeni kuitenkin juolahti, että sitä sopisi kokeilla myös lastenhoitoalan tenttikirjaksi. Kehityspsykologian vaiheita tulisi kerrankin eteen hauskasti ja tositilanteina.












tiistai 18. huhtikuuta 2017

18. huhtikuuta 2017





Tällaista on olla nainen 

Alice Munro on naisten elämän kuvaajana häikäisevän hyvä


Alice Munro: Jupiterin kuut (The Moons of Jupiter, 1982). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2017. 317 s.



  - Minulla on uusi teoria naisten elämästä. Minusta oli aina niin epäreilua millä tavalla asiat tapahtuivat heille.
  - Mitkä asiat?
  - No se miten heidän täytyy elää miehiin verrattuna. Etenkin ikääntyvien naisten. Katso nyt itseäsi. Ajattele millaista elämäsi olisi voinut olla jos olisit mies. Millaisia mahdollisuuksia sinulla olisi ollut. Tarkoitan seksuaalisia mahdollisuuksia. Voisit aloittaa kierroksen alusta. Miehet voivat. Niin käy romaaneissa ja niin käy elävässä elämässä. Miehet rakastuvat nuorempiin naisiin. Miehet haluavat nuorempia naisia. He menevät uusiin naimisiin, saavat uusia lapsia, uusia perheitä.

Uusin Alice Munro -suomennos  Jupiterin kuut on nobelistin  neljäs novellikokoelma vuodelta 1982, mutta sen kertomukset ovat kuin juuri kirjoitettuja. Alice Munro (s. 1931) kirjoittaa naisista ja heidän sielunelämästään aina yhtä tunnistettavasti, terävästi ja myötäeläen.

Enkä tarkoita myötäelämisellä minkäänlaista ulkoapäin osoitettua ymmärtämystä, sääliä tai lohduttelua vaan kuvattavan asemaan asettumista ja niin intensiivistä eläytymistä, että lukijan on mahdoton jättäytyä sivustakatsojaksi.


KOKOELMAN NAISISTA  useat ovat vähintään neljänkymmenen tietämissä. Heillä on takanaan rikkoutuneita suhteita ja monilla avioero. Lapset, jos heitä on, aikuistuvat hyvää vauhtia, ja monet ovat jo omilla teillään. Naisilla on ammatti - usein he ovat kirjailijoita -, ja taloudellisesti he tuntuvat pärjäävän vähintään kohtuullisesti. Heillä on siis vihdoin omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä elämästään mieleisensä, mutta projekti ei vain onnistu. Miksei?

Munron naisten elämä on aina tavalla tai toisella kytköksissä miehiin, elivätpä he naimisissa, irtosuhteissa, yksin jätettyinä tai jättäjinä. Heidän olemisensa ja käsityksensä itsestään määrittyy kokonaan miehen kautta. Ja mies näyttää hyvin tietävän, millainen valta hänellä on naiseen ja erityisesti vanhenevaan naiseen!

Mies voi unohtaa kaiken hienotunteisuuden ja käyttäytyä naista kohtaan täysin piittaamattomasti, kuten tapahtuu alun lainauksessa novellista Bardon bussi. Novellissa Kesän loppu eronnut ja uuden suhteen itseään nuoremman miehen kanssa aloittanut kahden tyttären äiti viettää epätoivoisia hetkiä peilin edessä katsellessaan vanhenevaa ruumistaan ja miettiessään miehen äskeistä repliikkiä veltoista olkavarsista.

Veltot käsivarret - miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä? Turhamaisuudesta. Tuskin. Vain siitä että hänellä on joskus ollut miellyttävän sileä iho, ja hän on laskenut kaiken sen varaan; luottanut hiusten ja olkapäiden ja rintojen tehoon. Jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa, jos ei tiedä mihin turvautua sen sijaan, antautuu alttiiksi ylenkatseelle.


ITSEPETOS, yksi novellien teemoista, on naisen kuin naisen helmasynti. Myös älykkäät ja ja itsetietoiset naiset käyttäytyvät Munron teksteissä naurettavasti ja huijaavat surutta itseään.

Levää-nimisen tarinan Lydia luottaa ihmistuntemukseensa ja päättelykykyynsä, mutta muuttuu typeräksi ja avuttomaksi pohtiessaan, miksi välit miesystävän kanssa menivät solmuun. Hän haaveilee suojavarustuksesta, joka turvaisi hänelle häiriöttömän elämän. Mutta sitä odotellessa hän olisi milloin iloinen, milloin allapäin. "Milloin mitäkin", sanottiin hänen lapsuudessaan kun puhuttiin ihmisistä jotka eivät parantuisi.

Joskus parisuhteen vinksahtanut todellisuus raottuu vain lukijalle, joskus päähenkilö itsekin näkee koko elämänsä äkkiä uudessa valossa. Esimerkiksi novellin Onnettomuus Frances-nimiselle musiikinopettajalle kirkastuu yllättäen vuosien päästä, miten hänen avioliittonsa perustuu kaikki esteet ylittäneen rakkauden sijasta pelkälle sattumalle. Mutta minkäs enää teet. On vain jatkettava ja tyydyttävä tilanteeseen.

Välistä tekee mieli huutaa novellien naisille: Älkää ihmeessä antako kohdella itseänne noin! Sitten taas ymmärtää heidän suunnattoman kaipuunsa tulla hyväksytyiksi ja olla edes hetken aikaa rakastettuja. Tekee mieli halata heitä ja nauraa heidän kanssaan itsetilityksistä pilkahtelevalle itseironialle. Tämmöisiähän me olemme, pakko tunnustaa.

Sitä paitsi Munro huolehtii kyllä siitä, että hänen sankarittarinsa kuitenkin selviävät kolhuistaan tolkun elämään.

Bardon bussin minäkertoja järkeilee katukahvilassa jo alun alkaen ohimeneväksi ymmärtämäänsä suhdetta ja tulee siihen tulokseen, että on olemassa raja surkeudelle ja hämmennykselle, jonka kestää rakkauden takia, aivan kuin on olemassa raja sotkulle, jota voi sietää kotonaan. Sitä ei tiedä etukäteen, mutta tilan tunnistaa kun sen saavuttaa.

Hän jatkaa: Tältä tuntuu kun lopulta antaa periksi. Tuska nuolaisee vaivihkaa juuri kun sitä ei odota. Sitten tulee keveys. -- Se on oma outo nautintonsa, ei itsetuhoinen eikä pahansuopa mielihyvä, ei mitään henkilökohtaista. Tuottaa odottamatonta mielihyvää nähdä, ettei suunnitelma olisi voinut onnistua ekä rakenne olisi kestänyt --.


TOKI  Munron naisilla on myös kahdehdittavat luonteenpiirteensä. He ovat rohkeita. He uskaltavat nauttia, riskeerata, olla varomattomia ja riippumattomia. Mutta piittaamattomia tai ilkeitä he eivät ole. He ovat luotettavia ystäviä ja miellyttäviä seuralaisia. Paras todiste naisten välisten suhteiden säilyvyydestä ovat kahdeksankymmentä vuotta toisensa tunteneet rouva Cross ja rouva Kidd, jotka ajelevat pyörätuoleillaan pitkin hoivakodin käytäviä ja pitävät kiitettävästi huolta nuoremmistaan.

Taitavaa ihmiskuvausta kehystävät novellien elävästi kuvatut miljööt ja interiöörit. Vierailu- ja ruokailutilanteet ovat Munrolle luonteenomaisia kohtaamistapoja ja sopivatkin hyvin erilaisten ihmissuhteiden peilaamiseen. Maaseutukuvauksiin Munro ujuttaa luonnonhavaintojen oheen usein jotain mystistä ja jättää sen viisaasti selittämättä.

Munron novellit rakentuvat kuin itsestään ja resonoivat keskenään niin, että lukuvaikutelma tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. Kokoelman päätösnovellissa, niminovellissa Jupiterin kuut, tiivistyy onnistuneesti novellien pääteema kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä kaikenlaisissa ihmissuhteissa.

Matkalla sairaalaan isänsä luokse minäkertoja tapaa tyttärensä ja tämän asuinkumppanin ja ymmärtää yhdestä käsivarsikosketuksesta nuorten välillä risteilevät tunteet ja samalla oman nykyisen paikkansa elämäksi sanotussa asetelmassa. Lapsenlapset eivät olisi saaneet minua tuntemaan itseäni vanhemmaksi kuin se että näin tyttäreni koskettavan miestä - poikaa - tuolla tavalla.

Ajatus yhteydenpidon merkityksestä ja vääjäämättömästä päättymisestä jatkuu kertojan ja hänen vakavasti sairaan isänsä kohtaamisissa. Munro ei kirjoita sitä näkyville vaan kätkee sen henkilöidensä dialogiin, kuin leijumaan ilmaan. Monitulkintainen tarina jää auki ja lukija mietteisiinsä.

Viisas ja kaunis päätös monenlaisia tunteita herättävälle kokoelmalle. - Kiitos, Alice Munro. Kiitos, Kristiina Rikman.

Alice Munro. Kuva: Jerry Bauer

perjantai 14. huhtikuuta 2017

14. huhtikuuta 2017




Elämää onnellisten maassa


Salakuljetetut novellit paljastavat pohjoiskorealaisen perhearjen kaikessa kauheudessaan


Bandi: Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta. Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2017. 189 s.



Pohjois-Koreaa koskevat uutiset eivät ole viime aikoina luvanneet hyvää kummallekaan puolelle tarkoin vartioitua rajaa. Silti rajan sisäpuolella kansan viestitetään olevan tyytyväistä ja onnellista. Juuri nyt kansalaiset valmistautuvat viettämään suurinta juhlapäiväänsä. Maan perustajan Kim Il-sungin syntymästä on kulunut 15. huhtikuuta 105 vuotta.

Mikään ei näytä muuttuneen sitten maan perustamisen. Nykyinen johtaja Kim Jong-un jatkaa vallanpitoa isänsä Kim Jong-ilin ja isoisänsä Kim Il-sungin malliin, ja kansa ylistää yhteen ääneen johtajiensa rakkautta ja "järjestelmällistä" huolenpitoa.


PROPAGANDAA Pohjois-Koreasta on kyllä ollut saatavilla, mutta oletteko lukeneet pohjoiskorealaista kaunokirjallisuutta? Nyt sitä on tarjolla.

Salanimellä Bandi (Tulikärpänen) on vastikään ilmestynyt suomeksi seitsemän kertomuksen kokoelma nimeltään Syytös. Kustantaja ilmoittaa, että vuonna 1950 syntynyt kirjailija asuu edelleen Pohjois-Koreassa eikä perhesyistä voi ajatella pakoa.

Salakuljetetut kertomukset ovat tietysti herättäneet suurta huomiota eri puolilla maailmaa. Suomennoksen on tehnyt Raisa Porrasmaa ranskan kielestä. Lauserakenteissa on mielestäni paikoin sorvaamisen varaa, ja sisäkertomukset ja juonen mutkat saattavat nekin hidastaa lukemista. Lukukokemus on kuitenkin antoisa. Sisällön lisäksi on kiinnostava nähdä, millaiset ovat pohjoiskorealaisen novellistin rakenneratkaisut ja tyylikeinot, miten toimii esimerkiksi luontosymboliikka.



KERTOMUKSET SIJOITTUVAT (kansipaperitiedoista poiketen) pääosin maan perustajan Kim Il-Sungin (1912-1994) valtakaudelle. Kaksi kertomuksista on kirjattu syntyneeksi 1995, mutta silloinkin elettiin vielä Suuren Johtajan kuoleman jälkeistä kolmen vuoden suruaikaa. Hänen poikansa Kim Jong-il otti vallan vastaan virallisesti vasta 1997.

Syytöksen tarinoissa tarkastellaan tavallisten pohjoiskorealaisten ihmisten ja perheiden kohtaloita. Totalitarismin otteesta on toki kirjoitettu kaunokirjallisuutta Euroopassakin, mutta yleensä vasta järjestelmän romahdettua. Syytöksen kertomukset sen sijaan vaikuttavat tänäkin päivänä reaaliaikaisilta.

Kokoelma näyttää lähietäisyydeltä, millaisia ihmisiä diktatuuri synnyttää. Eriarvoisuus on räikeää. Kertomuksista käy hyvin ilmi, kuinka elintaso ja lasten tulevaisuus ovat kiinni siitä, mille askelmalle puolueen hierarkiassa sattuu pääsemään. Jos puolueuskollisuudessa tapahtuu pienikin rike, siitä seuraa sukupolvet ylittävä rangaistus.

Välistä mieleen tulee Kafkan tuotanto. Absurdissa avausnovellissa Aaveiden kaupunki kaksivuotias lapsi pelkää suuria seinäjulisteita, joissa on Marxin ja Kim Il-sungin kuvat. Kun pienokaisen pelot paljastuvat, kasvatuksessaan epäonnistunutta perhettä odottaa karkotus pääkaupungista aina viimeiseen määränpäähän, joka oli niin kaukana, että tuntui kuin oltaisiin ulkomailla. Novellin musta huumori naurattaa ja hirvittää.


ALITUISEN TARKKAILUN ja ilmiantojen ilmapiirissä ihmiset eivät enää uskalla luottaa kehenkään. Aviopuolisot salailevat asioita toisiltaan, naapuri kantelee naapuristaan, vanhemmat pelkäävät lastensa ylittävän sallitun ja kielletyn rajoja ja aiheuttavan katastrofin koko perheelle.

Jatkuvassa pelossa eläminen johtaa traagisiin seurauksiin: joku paljastaa hermostuksissaan itse itsensä, toinen lähtee perheineen henkensä kaupalla pakomatkalle, kolmas tulee hulluksi, ja neljäs kääntää aseen piipun omaan päähänsä.

Parhaiten farssissa pärjäävät ne, jotka alistuvat rooliinsa, oli se mikä tahansa. Mitä paremmin onnistut "sujahtamaan [näytelmän] henkilön nahkoihin", sitä paremmassa turvassa olet.

Novelli Näytös on vakuuttava esimerkki elämän näytösluontoisuudesta. Suuren Johtajan muistoalttarin ääressä parveilevat ihmiset käyttäytyvät täysin järjenvastaisesti, parkuvat ja vaikertavat Rakkaan Isän perään, vaikka perheen oma isä viruu poliittisten vankien leirillä ja perhe on nälkään kuolemaisillaan.

Novellissa Pandemonium (helvetin pääkaupunki) asetelma on päinvastainen. Siinä Kim Il-sungin seurueen autokyytiin pakotettu kovia kokeva, hätääntynyt isoäiti joutuu radioon ja televisioon todistuskappaleeksi niistä "onnellisista naurun purskahduksista", jotka kohoavat ilmoille Suuren johtajan valtavasta rakkaudesta kansaansa kohtaan. Monitasoisessa kertomuksessa törmäävät vaikuttavasti vallanpitäjien kylmä laskelmointi ja vähäosaisen vanhan pariskunnan lämmin yhteiselämä.


KOKOELMAN PÄÄHENKILÖT eivät nouse perinteisten sankarien tapaan taistelemaan näkyvästi pahaa vastaan. Sellainen on vallitsevassa järjestelmässä mahdotonta. Bandille riittää, että he eivät mene mukaan toistensa vahtimiseen, alistamiseen, syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen.

Lämpimimmin novelleissa kuvataan huonoimpaan asemaan joutuneita ihmisiä, jotka tekevät parhaansa ollakseen kunnon kansalaisia. He tekevät heille määrätyt työt nurisematta ja tunnollisesti siinä toivossa, että heidän ahkerointinsa ja vilpittömyytensä ennen pitkään tuottaa tulosta ja palkitaan - tai ainakaan niistä ei rangaista. Juuri siksi heidän kohtalonsa on niin riipaiseva kuin se on esimerkiksi novelleissa Aarrejalava ja Punainen sieni.

Bandin kertomuksissa pahuus paljastuu mutta jatkuu. Yksi harvoja keinoja, joilla itseään ja läheisiään voi varjella ja lohduttaa, ovat tarinat. Novellien henkilöt käyvät virallista tarinointia eli progandaa vastaan kertomalla lapsilleen ja toisilleen vanhoja kansantarinoita. Kirjailija pyrkii samaan omilla kertomuksillaan.

Bandin Syytös-kokoelma on jälleen kerran erinomainen osoitus siitä, mihin kaikkeen kaunokirjallisuus pystyy ja on omiaan.


torstai 23. maaliskuuta 2017

23. maaliskuuta 2017




Keisari Augustus - suuri yksinäinen 


Historiallinen romaani Augustuksesta jäi John Williamsin viimeiseksi




John Williams: Augustus (Augustus 1971). Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2017. 429 s.


Yliopistoromaanin Stonerin (Kirjareppu 26.7.2015) ja lännentarinan  Butcher´s Crossingin (Kirjareppu 2.5.2016) jälkeen John Williams yllätti jälleen vaihtamalla genreä. Historiallinen romaani Augustus ilmestyi 1971 ja jäi kirjailijan viimeiseksi, valitettavasti. On kuitenkin hienoa, että Williams vuosikymmenten jälkeen löydettiin viimein Suomessakin.

Keisari Augustus (63 eaa. - 14 jaa.) muistetaan hyvin jouluevankeliumista: Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava (Luuk. 2:1). Mutta muistetaanko hänestä juuri muuta, vaikka hän hallitsi Rooman valtakuntaa yli neljäkymmentä vuotta.

Williamsin Augustus-romaanissa koko tuo historiallinen ajanjakso muuttuu niin todeksi ja eläväksi, kuin vain fiktiossa on mahdollista. Silti Augustus on, kuten nimikin antaa ymmärtää, ennen kaikkea kertomus päähenkilöstä itsestään - vähän samaan tapaan kuin Stonerissa.


PERINTEISESTÄ elämäkertaromaanista Augustus poikkeaa heti rakenteellaan.

Williamsin romaani rakentuu kuvitteellisista kirjeista, muistelmista, muistioista ja päivä- ja pöytäkirjaotteista. Niitä kirjoittavat tai vastaanottavat historiasta enemmän tai vähemmän tutut henkilöt Marcus Antoniuksesta ja Kleopatrasta Horatiukseen ja Senecaan. Keisari itse saa vuoron vasta romaani lopussa jäähyväiskirjeessään ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskolaiselle.

Mosiikkimaisesta rakenteesta huolimatta romaanin tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä. Lukeminen on vaivatonta, kun henkilöt käyvät tutuiksi ja alkavat erottua toisistaan sekä pyrkimyksiltään että ilmaisultaan. Kirjeissään he paljastavat suhtautumisensa nuoreen Gaius Octaviukseen (eli tulevaan keisari Augustukseen), jonka Caesar on ottanut ottopojakseen ja julistanut seuraajakseen.

Mutta niin monelta suunnalta kuin Octaviuksen toimia tarkastellaankin, hänen persoonansa säilyy arvoituksellisena, ja jäähyväiskirjekin on vain kirjoittajansa oma näkemys asioista. Kuoleva Augustus ymmärtää hyvin, miten kaikki hänestä kirjoitettu, myös hänen itse laatimansa kirjoitukset, on aina vain osa totuutta. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.

Augustukseen johdannon kirjoittanut Daniel Mendelsohn muistuttaakin, että yksi Williamsin tuotannon perusteemoista on minäkuvan muuttuminen: Augustuksesta kertovassa romaanissa Williams yritti toden teolla nähdä korean ulkokuoren taakse ja keskittyä tuohon määritelmiä pakenevaan mieheen, jonka oli kehitettävä itselleen poikkeuksellisen monta uutta persoonaa pysyäkseen vallassa.


ROMAANIN tapahtumat lähtevät liikkeelle Julius Caesarin murhasta. Kun 18-vuotiasta Octaviusta pidettiin liian nuorena hallitsijaksi, tämän oli otettava paikkansa väkivalloin. Näin käynnistyi pitkä erilaisten vehkeilyjen, tappojen ja sotien sarja, joka päättyi vasta, kun kaikki mahdolliset vastustajat oli nujerrettu.

Rauhan ajan koittaessa huomio kääntyy Octaviuksen lähipiiriin ja yksityiselämään ja keskeiseen rooliin pääsevät vaimo Livia ja tytär Julia. Heistä varsinkin jälkimmäisen kirjeet kiviseltä Pandatarian saarelta, jonne keisari ainoan jälkeläisensä karkotti, paljastavat järkyttävästi, millaisin keinoin ja uhrauksin Augustus joutui valtakuntaansa hallitsemaan.

Julkinen pakko vastaan yksityinen halu tai tarve. Siinä Williamsin omin sanoin romaanin toinen tärkeä teema.

Avioliitto- ja erojärjestelyjä tehdään asianosaisten tunteista välittämättä. Yksi järkyttävimmistä kohtauksista on kolmatta kertaa naitettavan Julian ja hänen isänsä keskustelu. Kun isä pakottaa tyttärensä avioitumaan sadistisen Tiberiuksen kanssa, tytär kysyy: Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään? Isä vastaa: Minun täytyy uskoa, että se on ollut. Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut. - Siis uskoa.

Jäähyväiskirjeessään Augustus palaa teemaan uudestaan, ja on entistä varmempi siitä, että jos jonkun kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen on tehtävä se kenenkään henkilökohtaisista tarpeista ja toiveista piittaamatta, tehtäväänsä uskoen.


AUGUSTUS  tuo tämän tästä mieleen nykyiset vallanpitäjät. Noinkohan edelleen ajatellaan? On pakko ajatella? On oikein ajatella? - Ja kuitenkin Williamsin Augustus saa sympatiani. Hänessä on paljon piirteitä, joita soisi olevan nykyisilläkin valtionpäämiehillä.

Hän ymmärtää, että paljolla puhumisella pilaa asiansa. Hän osaa vaieta ja säilyttää arvoituksellisuutensa. Hän pysyy tyynenä eikä provosoidu, kun provosoidaan. Asemaansa nähden hän elää vaatimattomasti ja vaalii ystävyyssuhteitaan.

Williamsin Augustus ei ole sankari eikä edes sankarillinen. Hän on ihminen ja sellaisena hyvin inhimillinen. Eräässä kirjeessä häntä luonnehditaan tavalliseksi mieheksi, joka sattuu perimään valtaa ja uskoo käyttävänsä sitä valtakuntansa parhaaksi silloinkin, kun hänen keinonsa ovat arveluttavia.

Valta tekee yksinäiseksi, sanotaan. Williamsin romaaneissa yksinäisyys on kuitenkin erottamaton osa ihmisenä olemista. Augustuksen sanoin:

John Williams. Kuva Special Collections, University of Arkansas Libraries
Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää, yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillään ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on.