tiistai 18. huhtikuuta 2017

18. huhtikuuta 2017





Tällaista on olla nainen 

Alice Munro on naisten elämän kuvaajana häikäisevän hyvä


Alice Munro: Jupiterin kuut (The Moons of Jupiter, 1982). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2017. 317 s.



  - Minulla on uusi teoria naisten elämästä. Minusta oli aina niin epäreilua millä tavalla asiat tapahtuivat heille.
  - Mitkä asiat?
  - No se miten heidän täytyy elää miehiin verrattuna. Etenkin ikääntyvien naisten. Katso nyt itseäsi. Ajattele millaista elämäsi olisi voinut olla jos olisit mies. Millaisia mahdollisuuksia sinulla olisi ollut. Tarkoitan seksuaalisia mahdollisuuksia. Voisit aloittaa kierroksen alusta. Miehet voivat. Niin käy romaaneissa ja niin käy elävässä elämässä. Miehet rakastuvat nuorempiin naisiin. Miehet haluavat nuorempia naisia. He menevät uusiin naimisiin, saavat uusia lapsia, uusia perheitä.

Uusin Alice Munro -suomennos  Jupiterin kuut on nobelistin  neljäs novellikokoelma vuodelta 1982, mutta sen kertomukset ovat kuin juuri kirjoitettuja. Alice Munro (s. 1931) kirjoittaa naisista ja heidän sielunelämästään aina yhtä tunnistettavasti, terävästi ja myötäeläen.

Enkä tarkoita myötäelämisellä minkäänlaista ulkoapäin osoitettua ymmärtämystä, sääliä tai lohduttelua vaan kuvattavan asemaan asettumista ja niin intensiivistä eläytymistä, että lukijan on mahdoton jättäytyä sivustakatsojaksi.


KOKOELMAN NAISISTA  useat ovat vähintään neljänkymmenen tietämissä. Heillä on takanaan rikkoutuneita suhteita ja monilla avioero. Lapset, jos heitä on, aikuistuvat hyvää vauhtia, ja monet ovat jo omilla teillään. Naisilla on ammatti - usein he ovat kirjailijoita -, ja taloudellisesti he tuntuvat pärjäävän vähintään kohtuullisesti. Heillä on siis vihdoin omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä elämästään mieleisensä, mutta projekti ei vain onnistu. Miksei?

Munron naisten elämä on aina tavalla tai toisella kytköksissä miehiin, elivätpä he naimisissa, irtosuhteissa, yksin jätettyinä tai jättäjinä. Heidän olemisensa ja käsityksensä itsestään määrittyy kokonaan miehen kautta. Ja mies näyttää hyvin tietävän, millainen valta hänellä on naiseen ja erityisesti vanhenevaan naiseen!

Mies voi unohtaa kaiken hienotunteisuuden ja käyttäytyä naista kohtaan täysin piittaamattomasti, kuten tapahtuu alun lainauksessa novellista Bardon bussi. Novellissa Kesän loppu eronnut ja uuden suhteen itseään nuoremman miehen kanssa aloittanut kahden tyttären äiti viettää epätoivoisia hetkiä peilin edessä katsellessaan vanhenevaa ruumistaan ja miettiessään miehen äskeistä repliikkiä veltoista olkavarsista.

Veltot käsivarret - miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä? Turhamaisuudesta. Tuskin. Vain siitä että hänellä on joskus ollut miellyttävän sileä iho, ja hän on laskenut kaiken sen varaan; luottanut hiusten ja olkapäiden ja rintojen tehoon. Jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa, jos ei tiedä mihin turvautua sen sijaan, antautuu alttiiksi ylenkatseelle.


ITSEPETOS, yksi novellien teemoista, on naisen kuin naisen helmasynti. Myös älykkäät ja ja itsetietoiset naiset käyttäytyvät Munron teksteissä naurettavasti ja huijaavat surutta itseään.

Levää-nimisen tarinan Lydia luottaa ihmistuntemukseensa ja päättelykykyynsä, mutta muuttuu typeräksi ja avuttomaksi pohtiessaan, miksi välit miesystävän kanssa menivät solmuun. Hän haaveilee suojavarustuksesta, joka turvaisi hänelle häiriöttömän elämän. Mutta sitä odotellessa hän olisi milloin iloinen, milloin allapäin. "Milloin mitäkin", sanottiin hänen lapsuudessaan kun puhuttiin ihmisistä jotka eivät parantuisi.

Joskus parisuhteen vinksahtanut todellisuus raottuu vain lukijalle, joskus päähenkilö itsekin näkee koko elämänsä äkkiä uudessa valossa. Esimerkiksi novellin Onnettomuus Frances-nimiselle musiikinopettajalle kirkastuu yllättäen vuosien päästä, miten hänen avioliittonsa perustuu kaikki esteet ylittäneen rakkauden sijasta pelkälle sattumalle. Mutta minkäs enää teet. On vain jatkettava ja tyydyttävä tilanteeseen.

Välistä tekee mieli huutaa novellien naisille: Älkää ihmeessä antako kohdella itseänne noin! Sitten taas ymmärtää heidän suunnattoman kaipuunsa tulla hyväksytyiksi ja olla edes hetken aikaa rakastettuja. Tekee mieli halata heitä ja nauraa heidän kanssaan itsetilityksistä pilkahtelevalle itseironialle. Tämmöisiähän me olemme, pakko tunnustaa.

Sitä paitsi Munro huolehtii kyllä siitä, että hänen sankarittarinsa kuitenkin selviävät kolhuistaan tolkun elämään.

Bardon bussin minäkertoja järkeilee katukahvilassa jo alun alkaen ohimeneväksi ymmärtämäänsä suhdetta ja tulee siihen tulokseen, että on olemassa raja surkeudelle ja hämmennykselle, jonka kestää rakkauden takia, aivan kuin on olemassa raja sotkulle, jota voi sietää kotonaan. Sitä ei tiedä etukäteen, mutta tilan tunnistaa kun sen saavuttaa.

Hän jatkaa: Tältä tuntuu kun lopulta antaa periksi. Tuska nuolaisee vaivihkaa juuri kun sitä ei odota. Sitten tulee keveys. -- Se on oma outo nautintonsa, ei itsetuhoinen eikä pahansuopa mielihyvä, ei mitään henkilökohtaista. Tuottaa odottamatonta mielihyvää nähdä, ettei suunnitelma olisi voinut onnistua ekä rakenne olisi kestänyt --.


TOKI  Munron naisilla on myös kahdehdittavat luonteenpiirteensä. He ovat rohkeita. He uskaltavat nauttia, riskeerata, olla varomattomia ja riippumattomia. Mutta piittaamattomia tai ilkeitä he eivät ole. He ovat luotettavia ystäviä ja miellyttäviä seuralaisia. Paras todiste naisten välisten suhteiden säilyvyydestä ovat kahdeksankymmentä vuotta toisensa tunteneet rouva Cross ja rouva Kidd, jotka ajelevat pyörätuoleillaan pitkin hoivakodin käytäviä ja pitävät kiitettävästi huolta nuoremmistaan.

Taitavaa ihmiskuvausta kehystävät novellien elävästi kuvatut miljööt ja interiöörit. Vierailu- ja ruokailutilanteet ovat Munrolle luonteenomaisia kohtaamistapoja ja sopivatkin hyvin erilaisten ihmissuhteiden peilaamiseen. Maaseutukuvauksiin Munro ujuttaa luonnonhavaintojen oheen usein jotain mystistä ja jättää sen viisaasti selittämättä.

Munron novellit rakentuvat kuin itsestään ja resonoivat keskenään niin, että lukuvaikutelma tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. Kokoelman päätösnovellissa, niminovellissa Jupiterin kuut, tiivistyy onnistuneesti novellien pääteema kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä kaikenlaisissa ihmissuhteissa.

Matkalla sairaalaan isänsä luokse minäkertoja tapaa tyttärensä ja tämän asuinkumppanin ja ymmärtää yhdestä käsivarsikosketuksesta nuorten välillä risteilevät tunteet ja samalla oman nykyisen paikkansa elämäksi sanotussa asetelmassa. Lapsenlapset eivät olisi saaneet minua tuntemaan itseäni vanhemmaksi kuin se että näin tyttäreni koskettavan miestä - poikaa - tuolla tavalla.

Ajatus yhteydenpidon merkityksestä ja vääjäämättömästä päättymisestä jatkuu kertojan ja hänen vakavasti sairaan isänsä kohtaamisissa. Munro ei kirjoita sitä näkyville vaan kätkee sen henkilöidensä dialogiin, kuin leijumaan ilmaan. Monitulkintainen tarina jää auki ja lukija mietteisiinsä.

Viisas ja kaunis päätös monenlaisia tunteita herättävälle kokoelmalle. - Kiitos, Alice Munro. Kiitos, Kristiina Rikman.

Alice Munro. Kuva: Jerry Bauer

perjantai 14. huhtikuuta 2017

14. huhtikuuta 2017




Elämää onnellisten maassa


Salakuljetetut novellit paljastavat pohjoiskorealaisen perhearjen kaikessa kauheudessaan


Bandi: Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta. Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2017. 189 s.



Pohjois-Koreaa koskevat uutiset eivät ole viime aikoina luvanneet hyvää kummallekaan puolelle tarkoin vartioitua rajaa. Silti rajan sisäpuolella kansan viestitetään olevan tyytyväistä ja onnellista. Juuri nyt kansalaiset valmistautuvat viettämään suurinta juhlapäiväänsä. Maan perustajan Kim Il-sungin syntymästä on kulunut 15. huhtikuuta 105 vuotta.

Mikään ei näytä muuttuneen sitten maan perustamisen. Nykyinen johtaja Kim Jong-un jatkaa vallanpitoa isänsä Kim Jong-ilin ja isoisänsä Kim Il-sungin malliin, ja kansa ylistää yhteen ääneen johtajiensa rakkautta ja "järjestelmällistä" huolenpitoa.


PROPAGANDAA Pohjois-Koreasta on kyllä ollut saatavilla, mutta oletteko lukeneet pohjoiskorealaista kaunokirjallisuutta? Nyt sitä on tarjolla.

Salanimellä Bandi (Tulikärpänen) on vastikään ilmestynyt suomeksi seitsemän kertomuksen kokoelma nimeltään Syytös. Kustantaja ilmoittaa, että vuonna 1950 syntynyt kirjailija asuu edelleen Pohjois-Koreassa eikä perhesyistä voi ajatella pakoa.

Salakuljetetut kertomukset ovat tietysti herättäneet suurta huomiota eri puolilla maailmaa. Suomennoksen on tehnyt Raisa Porrasmaa ranskan kielestä. Lauserakenteissa on mielestäni paikoin sorvaamisen varaa, ja sisäkertomukset ja juonen mutkat saattavat nekin hidastaa lukemista. Lukukokemus on kuitenkin antoisa. Sisällön lisäksi on kiinnostava nähdä, millaiset ovat pohjoiskorealaisen novellistin rakenneratkaisut ja tyylikeinot, miten toimii esimerkiksi luontosymboliikka.



KERTOMUKSET SIJOITTUVAT (kansipaperitiedoista poiketen) pääosin maan perustajan Kim Il-Sungin (1912-1994) valtakaudelle. Kaksi kertomuksista on kirjattu syntyneeksi 1995, mutta silloinkin elettiin vielä Suuren Johtajan kuoleman jälkeistä kolmen vuoden suruaikaa. Hänen poikansa Kim Jong-il otti vallan vastaan virallisesti vasta 1997.

Syytöksen tarinoissa tarkastellaan tavallisten pohjoiskorealaisten ihmisten ja perheiden kohtaloita. Totalitarismin otteesta on toki kirjoitettu kaunokirjallisuutta Euroopassakin, mutta yleensä vasta järjestelmän romahdettua. Syytöksen kertomukset sen sijaan vaikuttavat tänäkin päivänä reaaliaikaisilta.

Kokoelma näyttää lähietäisyydeltä, millaisia ihmisiä diktatuuri synnyttää. Eriarvoisuus on räikeää. Kertomuksista käy hyvin ilmi, kuinka elintaso ja lasten tulevaisuus ovat kiinni siitä, mille askelmalle puolueen hierarkiassa sattuu pääsemään. Jos puolueuskollisuudessa tapahtuu pienikin rike, siitä seuraa sukupolvet ylittävä rangaistus.

Välistä mieleen tulee Kafkan tuotanto. Absurdissa avausnovellissa Aaveiden kaupunki kaksivuotias lapsi pelkää suuria seinäjulisteita, joissa on Marxin ja Kim Il-sungin kuvat. Kun pienokaisen pelot paljastuvat, kasvatuksessaan epäonnistunutta perhettä odottaa karkotus pääkaupungista aina viimeiseen määränpäähän, joka oli niin kaukana, että tuntui kuin oltaisiin ulkomailla. Novellin musta huumori naurattaa ja hirvittää.


ALITUISEN TARKKAILUN ja ilmiantojen ilmapiirissä ihmiset eivät enää uskalla luottaa kehenkään. Aviopuolisot salailevat asioita toisiltaan, naapuri kantelee naapuristaan, vanhemmat pelkäävät lastensa ylittävän sallitun ja kielletyn rajoja ja aiheuttavan katastrofin koko perheelle.

Jatkuvassa pelossa eläminen johtaa traagisiin seurauksiin: joku paljastaa hermostuksissaan itse itsensä, toinen lähtee perheineen henkensä kaupalla pakomatkalle, kolmas tulee hulluksi, ja neljäs kääntää aseen piipun omaan päähänsä.

Parhaiten farssissa pärjäävät ne, jotka alistuvat rooliinsa, oli se mikä tahansa. Mitä paremmin onnistut "sujahtamaan [näytelmän] henkilön nahkoihin", sitä paremmassa turvassa olet.

Novelli Näytös on vakuuttava esimerkki elämän näytösluontoisuudesta. Suuren Johtajan muistoalttarin ääressä parveilevat ihmiset käyttäytyvät täysin järjenvastaisesti, parkuvat ja vaikertavat Rakkaan Isän perään, vaikka perheen oma isä viruu poliittisten vankien leirillä ja perhe on nälkään kuolemaisillaan.

Novellissa Pandemonium (helvetin pääkaupunki) asetelma on päinvastainen. Siinä Kim Il-sungin seurueen autokyytiin pakotettu kovia kokeva, hätääntynyt isoäiti joutuu radioon ja televisioon todistuskappaleeksi niistä "onnellisista naurun purskahduksista", jotka kohoavat ilmoille Suuren johtajan valtavasta rakkaudesta kansaansa kohtaan. Monitasoisessa kertomuksessa törmäävät vaikuttavasti vallanpitäjien kylmä laskelmointi ja vähäosaisen vanhan pariskunnan lämmin yhteiselämä.


KOKOELMAN PÄÄHENKILÖT eivät nouse perinteisten sankarien tapaan taistelemaan näkyvästi pahaa vastaan. Sellainen on vallitsevassa järjestelmässä mahdotonta. Bandille riittää, että he eivät mene mukaan toistensa vahtimiseen, alistamiseen, syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen.

Lämpimimmin novelleissa kuvataan huonoimpaan asemaan joutuneita ihmisiä, jotka tekevät parhaansa ollakseen kunnon kansalaisia. He tekevät heille määrätyt työt nurisematta ja tunnollisesti siinä toivossa, että heidän ahkerointinsa ja vilpittömyytensä ennen pitkään tuottaa tulosta ja palkitaan - tai ainakaan niistä ei rangaista. Juuri siksi heidän kohtalonsa on niin riipaiseva kuin se on esimerkiksi novelleissa Aarrejalava ja Punainen sieni.

Bandin kertomuksissa pahuus paljastuu mutta jatkuu. Yksi harvoja keinoja, joilla itseään ja läheisiään voi varjella ja lohduttaa, ovat tarinat. Novellien henkilöt käyvät virallista tarinointia eli progandaa vastaan kertomalla lapsilleen ja toisilleen vanhoja kansantarinoita. Kirjailija pyrkii samaan omilla kertomuksillaan.

Bandin Syytös-kokoelma on jälleen kerran erinomainen osoitus siitä, mihin kaikkeen kaunokirjallisuus pystyy ja on omiaan.


torstai 23. maaliskuuta 2017

23. maaliskuuta 2017




Keisari Augustus - suuri yksinäinen 


Historiallinen romaani Augustuksesta jäi John Williamsin viimeiseksi




John Williams: Augustus (Augustus 1971). Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2017. 429 s.


Yliopistoromaanin Stonerin (Kirjareppu 26.7.2015) ja lännentarinan  Butcher´s Crossingin (Kirjareppu 2.5.2016) jälkeen John Williams yllätti jälleen vaihtamalla genreä. Historiallinen romaani Augustus ilmestyi 1971 ja jäi kirjailijan viimeiseksi, valitettavasti. On kuitenkin hienoa, että Williams vuosikymmenten jälkeen löydettiin viimein Suomessakin.

Keisari Augustus (63 eaa. - 14 jaa.) muistetaan hyvin jouluevankeliumista: Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava (Luuk. 2:1). Mutta muistetaanko hänestä juuri muuta, vaikka hän hallitsi Rooman valtakuntaa yli neljäkymmentä vuotta.

Williamsin Augustus-romaanissa koko tuo historiallinen ajanjakso muuttuu niin todeksi ja eläväksi, kuin vain fiktiossa on mahdollista. Silti Augustus on, kuten nimikin antaa ymmärtää, ennen kaikkea kertomus päähenkilöstä itsestään - vähän samaan tapaan kuin Stonerissa.


PERINTEISESTÄ elämäkertaromaanista Augustus poikkeaa heti rakenteellaan.

Williamsin romaani rakentuu kuvitteellisista kirjeista, muistelmista, muistioista ja päivä- ja pöytäkirjaotteista. Niitä kirjoittavat tai vastaanottavat historiasta enemmän tai vähemmän tutut henkilöt Marcus Antoniuksesta ja Kleopatrasta Horatiukseen ja Senecaan. Keisari itse saa vuoron vasta romaani lopussa jäähyväiskirjeessään ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskolaiselle.

Mosiikkimaisesta rakenteesta huolimatta romaanin tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä. Lukeminen on vaivatonta, kun henkilöt käyvät tutuiksi ja alkavat erottua toisistaan sekä pyrkimyksiltään että ilmaisultaan. Kirjeissään he paljastavat suhtautumisensa nuoreen Gaius Octaviukseen (eli tulevaan keisari Augustukseen), jonka Caesar on ottanut ottopojakseen ja julistanut seuraajakseen.

Mutta niin monelta suunnalta kuin Octaviuksen toimia tarkastellaankin, hänen persoonansa säilyy arvoituksellisena, ja jäähyväiskirjekin on vain kirjoittajansa oma näkemys asioista. Kuoleva Augustus ymmärtää hyvin, miten kaikki hänestä kirjoitettu, myös hänen itse laatimansa kirjoitukset, on aina vain osa totuutta. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.

Augustukseen johdannon kirjoittanut Daniel Mendelsohn muistuttaakin, että yksi Williamsin tuotannon perusteemoista on minäkuvan muuttuminen: Augustuksesta kertovassa romaanissa Williams yritti toden teolla nähdä korean ulkokuoren taakse ja keskittyä tuohon määritelmiä pakenevaan mieheen, jonka oli kehitettävä itselleen poikkeuksellisen monta uutta persoonaa pysyäkseen vallassa.


ROMAANIN tapahtumat lähtevät liikkeelle Julius Caesarin murhasta. Kun 18-vuotiasta Octaviusta pidettiin liian nuorena hallitsijaksi, tämän oli otettava paikkansa väkivalloin. Näin käynnistyi pitkä erilaisten vehkeilyjen, tappojen ja sotien sarja, joka päättyi vasta, kun kaikki mahdolliset vastustajat oli nujerrettu.

Rauhan ajan koittaessa huomio kääntyy Octaviuksen lähipiiriin ja yksityiselämään ja keskeiseen rooliin pääsevät vaimo Livia ja tytär Julia. Heistä varsinkin jälkimmäisen kirjeet kiviseltä Pandatarian saarelta, jonne keisari ainoan jälkeläisensä karkotti, paljastavat järkyttävästi, millaisin keinoin ja uhrauksin Augustus joutui valtakuntaansa hallitsemaan.

Julkinen pakko vastaan yksityinen halu tai tarve. Siinä Williamsin omin sanoin romaanin toinen tärkeä teema.

Avioliitto- ja erojärjestelyjä tehdään asianosaisten tunteista välittämättä. Yksi järkyttävimmistä kohtauksista on kolmatta kertaa naitettavan Julian ja hänen isänsä keskustelu. Kun isä pakottaa tyttärensä avioitumaan sadistisen Tiberiuksen kanssa, tytär kysyy: Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään? Isä vastaa: Minun täytyy uskoa, että se on ollut. Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut. - Siis uskoa.

Jäähyväiskirjeessään Augustus palaa teemaan uudestaan, ja on entistä varmempi siitä, että jos jonkun kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen on tehtävä se kenenkään henkilökohtaisista tarpeista ja toiveista piittaamatta, tehtäväänsä uskoen.


AUGUSTUS  tuo tämän tästä mieleen nykyiset vallanpitäjät. Noinkohan edelleen ajatellaan? On pakko ajatella? On oikein ajatella? - Ja kuitenkin Williamsin Augustus saa sympatiani. Hänessä on paljon piirteitä, joita soisi olevan nykyisilläkin valtionpäämiehillä.

Hän ymmärtää, että paljolla puhumisella pilaa asiansa. Hän osaa vaieta ja säilyttää arvoituksellisuutensa. Hän pysyy tyynenä eikä provosoidu, kun provosoidaan. Asemaansa nähden hän elää vaatimattomasti ja vaalii ystävyyssuhteitaan.

Williamsin Augustus ei ole sankari eikä edes sankarillinen. Hän on ihminen ja sellaisena hyvin inhimillinen. Eräässä kirjeessä häntä luonnehditaan tavalliseksi mieheksi, joka sattuu perimään valtaa ja uskoo käyttävänsä sitä valtakuntansa parhaaksi silloinkin, kun hänen keinonsa ovat arveluttavia.

Valta tekee yksinäiseksi, sanotaan. Williamsin romaaneissa yksinäisyys on kuitenkin erottamaton osa ihmisenä olemista. Augustuksen sanoin:

John Williams. Kuva Special Collections, University of Arkansas Libraries
Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää, yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillään ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on.







tiistai 21. maaliskuuta 2017

21. maaliskuuta 2017


Täydellisen avioliiton loppu 


Geir Gulliksenin romaani häiritsee ja hämmentää



Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta ((Historie om et ekteskap, 2015). Suom. Hanna Tarkka. Siltala 2017. 200 s.


Ymmärrän hyvin, että norjalaisen Geir Gulliksenin (s.1963) romaani Kertomus eräästä avioliitosta on ollut Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani on taitavasti rakennettu ja kieleltään viettelevä. Gulliksen tavoittaa hienosti minäkertojansa vaihtelevat tunnetilat ja säilyttää samalla kertomuksen perusvireen eli loukatun ihmisen hämmennyksen ja tuskaisuuden.

Kertojan Jonin ja hänen vaimonsa Timmyn pitkä aviolitto on ohi, kun Timmy rakastuu lähistölle muuttaneeseen Haraldiin ja jättää miehensä. Jon ei saata mitenkään ymmärtää onnellisen avioliittonsa rikkoutumista, ja hän haluaa vaimonsa kertovan, mitä heille oikein on tapahtunut. Vaimon kieltäydyttyä Jon alkaa itse käydä läpi tapahtumia ja kuvitella niitä myös vaimonsa kokemina.


KERTOJA on epäluotettava. Lukijan on mahdoton tietää, mikä on totta ja mikä kuvittelua tai uskottelua, varsinkaan kun vaimo ei millään tavalla kommentoi miehen monologia.

Missä määrin hylätty muistaa väärin ja muuntelee avioliiton todellisuutta? Onko yhteiselämä tosiaan ollut sellaista idylliä, kuin mies antaa ymmärtää? Onko vaimo todella se täydellisyys, jollaiseksi mies hänet nyt kuvaa?

Olimme siellä, niissä huoneissa. äänemme kuuluivat, hahmomme istuivat tuoleilla, lojuivat sängyillä, kätemme kurottuivat koskettamaan elektronisia tuntosarvia, kanniskelivat puhelimia, kuppeja ja asetteja. Hän nukahti sohvalle, heräsi taas, minä istuin lukemassa, toinen meistä auttoi nuorinta läksyissä. Hän katseli tv:tä, minä luin tai kirjoitin, hän selasi papereitaan, istuimme sohvalla vierekkäin ja juttelimme kirkkain, vilpittömin äänin.

Jon on jäänyt toimittajantyöstään kirjoittamaan lastenkirjoja. Koti-isänä hän tekee kaikki taloustyöt, kun lääkärivaimo tekee uraa Terveysvirastossa. Vaimo kutsuukin miestään toisinaan leikkisästi vaimoksi!

Miehen ja naisen perinteiset roolit perheessä ovat vaihtuneet vapaaehtoisesti. Timmy elää elämäänsä pääosin kodin ulkopuolella, Jon kotona ulkomaailmasta erillään. Jon kertoo:

-- istuin joskus päivällä miettimässä, millaista lapsilla oli koulussa, tai muistelin, mitä hän ja minä olimme tehneet tai sanoneet toisillemme edellisenä päivänä. Ja kaiken tämän kautta hänestä tuli minulle entistä tärkeämpi, ilman muuta.


LUKIJA aavistaa pahaa. Kun mies tekee itsestään yhä riippuvaisemman vaimosta - painuin hänen katveeseensa, alistin itseni hänelle ja nautiskelin hänen olemassaolonsa ja mielialojensa valosta - , ei ihme, että vaimo alkaa etsiytyä tieten tai tahtomattaan ulos suhteesta, varsinkin kun mies vielä suorastaa sysää häntä kohti avioliiton ulkopuolista suhdetta.

Jon perustelee käytöstään Timmylle vapaamielisyydellä. Miten tavallista onkaan ollut, että miehillä on rakastajattaria, pitkäaikaisia suhteita avioliittonsa rinnalla? - - ei ole mitään syytä ajatella, että naisen seksuaalisuus olisi heikompaa ja toisenlaista, joten miksei tilannetta voisi kääntää nurin? Se jopa rikastuittaisi puolisoiden seksielämää. Timmy saisi tehdä mitä halusi ja kenen kanssa tahansa, kunhan pysyisi Jonin rakastettuna.

Jon kuitenkin unohtaa tunteiden hallitsemattomuuden. Hän  miettii tavan takaa, mitä rakkaus on ja mitä se on ollut erityisesti heille kahdelle. Seksikohtauksia on useita. Vaikuttaa siltä, kuin kertoja yrittäisi käyttää niitäkin todisteena heidän suhteensa poikkeuksellisuudesta. Me emme ole niin kuin toiset, ne tavalliset. Eihän tällainen suhde voi millään katketa!

Miten kertojaan pitäisi suhtautua? Toisaalta häntä ymmärtää ja säälii, toisaalta hän on minuutensa  hukannut takiainen, joka tuntuu ansaitsevan kohtalonsa tulla ravistetuksi pois.


ROMAANIN ulkoinen jännite ei ole kummoinen, ja kuitenkin tarina pitää tiukasti otteessaan.

Yksi syy siihen löytyy kansipaperin liepeessä olevasta kritiikkikatkelmasta: romaani saa lukijan miettimään omaa elämäänsä. Gulliksen erittelee rakastumisen ja pettymisen tuntoja niin vivahteikkaasti ja tunnistettavasti, että hänen kuvauksistaan löytää pakosta myös itseään.

Romaanin avainsanoja ovat riisuminen ja alastomuus. Ne eivät liity pelkästään avioparin seksielämään, vaan kertoja riisuu ennen kaikkea psyykeään ja paljastaa tieten tai tietoisesti koko luhistuneen ja nöyryytetyn sisimpänsä. Lisäksi itse romaanikin on riisuttu kaikesta suhteen kannalta ylimääräisestä.

Sivuhenkilöt sivuutetaan muutamin kommentein, sukua ei näy, ja lapsetkin liukenevat taustaan. Koti, tapahtumien keskus, on steriilin valkoinen. Sen näkyvimmät esineet ovat sohva ja suuri pöytä, jonka äärellä perhe syö, tekee töitään ja seurustelee. Mistä ja mitä puhutaan, ei selviä, mutta ruoka-aineita kertoja luettelee kuin perheenemäntä konsanaan.

Vaimon ja rakastajan yhteiset juoksu- ja hiihtolenkit mies kuvittelee tarkasti. Niissä paljastuu vaimon ja rakastajan valtasuhteen tasapaino. Kotona mustasukkaisena odottava aviomies on kutistanut itsensä pelkäksi palvelijaksi, jollaisen on turha odottaa herraltaan rakkautta.


GULLIKSENIN parisataasivuisessa romaanissa on niin monia tasoja ja monenlaista pohdittavaa, että yksi lukukerta niiden avaamiseen on liian vähän. Yksi romaanin pääväittämistä kuuluu:

Geir Gulliksen. Kuva: Baard Henriksen
[Menettämisen] pelko voi tuhota meiltä kaiken, eikö niin? Se on niin kuin Shakespearella, juuri kaikki ne epätoivoiset yritykset välttää onnettomuus johtavat suoraan onnettomuuteen. Kun jotkut yrittävät pelastaa itsensä tai toiset, he manaavatkin esiin sen mitä olivat pelänneet.

Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta sopii mielestäni erinomaisesti mm. lukupiirikeskusteluihin.








keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

15. maaliskuuta 2017


Päähenkilö: kuvataiteilija 


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017. 480 s.
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. 301 s.



On hyvin ymmärrettävää, että kirjailijat kirjoittavat taiteilijuudesta. Aihe on läheinen, ja päähenkilö tuntuu sielunkumppanilta.

Viime vuoden puolella (Kirjareppu 29.8.2016)  nautin kovasti Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämänvaiheisiin. Viime kuussa (Kirjareppu 9.2.2017) haltioiduin uusimmasta Torgny Lindgren -suomennoksesta Taiteilija Klingsor, jonka taidemaalari-päähenkilöllä ei ole todellisuusvastinetta mutta joka maalaa jatkuvasti samoja pikkuesineitä Giorgio Morandin tapaan.

Tämän vuoden puolella olen Klingsorin lisäksi törmännyt jo kahteen muuhunkin taiteilijaromaaniin. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi kertoo Albert Edelfelfistä (1854-1905), Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat liikkuu viime vuosisadan loppupuoliskon taiteilijapiireissä. Haahtelan romaanin päähenkilö on kuitenkin Klingsorin tavoin fiktiivinen.


VENLA HIIDENSALON romaanin sytykkeet löytyvät kirjailijan sukutaustasta. Hiidensalo on kertonut, että sukutarinan mukaan hänen isoisänsä isä olisi ollut Albert Edelfeltin avioton lapsi. Sinun tähtesi -romaanissa hän esiintyy Aarne-nimisenä, ja hänen vaiheistaan Hiidensalo kirjoittaa romaaniinsa kehyskertomuksen. Kehystarinan mukanaolo on kyllä henkilökohtaisista syistä ymmärrettävä, mutta kokonaisuutta ajatellen se tuntuu tarpeettomalta.

Edelfeltin elämänvaiheita Hiidensalo lähestyy paljolti hänen kuuluisimpien maalaustensa synnyn kautta. Taiteilijan elämänvaiheet asettuvat mukavasti ajankuvaan, ja ensimmäistä maailmansotaa edeltävä aika avautuu värikkäänä taiteilijaelämänä niin Suomessa kuin Pariisissa.

Edelfeltistä piirtyy elävä henkilökuva lahjoistaan tietävänä ja samalla Suomen henkisestä ilmapiiristä ahdistuvana ja ärsyyntyvänä ihmisenä. Taiteilijaan kohdistetaan suuria odotuksia, ja hänelle annetaan mielellään neuvoja siitä, mitä ja miten hänen pitäisi maalata. Sinun tehtäväsi on saada kansa näkemään itsensä. Eikä yksin näkemään, vaan uskomaan itseensä.

Kun hänen lisäksi pitäisi perheen ainoana miehenä huolehtia äidistään ja sisaristaan ja sittemmin myös omasta perheestään, ei ole ihme, että Pariisista muodostuu hänen pakopaikkansa. Vaikka hän Pariisissakin joutuu taloudellisista syistä maalaamaan myös tilaustöitä, jotka eivät häntä miellytä, henkilökohtaisesta elämästään hän ei ole tilivelvollinen.


HIIDENSALON EDELFELT on naissankari, jonka mallit ovat myös hänen halunsa tyydyttäjiä. Hän ei tunne pystyvänsä maalaamaan, ellei hänellä ole rakastajatarta. Romaanin alkupuolella taiteilijan kalun liikkeitä seurataan rasittavankin toisteisesti, mutta vähitellen taiteilijan seksihaluja ilmaistaan myös muilla keinoin.

Psykologisesti kiinnostavia ovat romaanin voimanaiset.

Mitä oikein pitäisi ajatella Edelfeltin vaimosta Ellan de la Chapellesta, puolitiehen jäävästä suhteesta Aino Acktéen, lahjakkaasta sisaresta Bertasta ja poikaansa palvovasta ja tyttäriään vähättelevästä äidistä Alexandrasta?

Vaimon kylmäävä käytös, Aino Acktén kissa-hiiri-leikki, Bertan epätoivo ja äiti-Alexandran häikäilemätön taktikointi panevat miettimään, mitä kaikkea tapahtuu lahjakkaan ihmisen lähipiirissä, mistä syystä ja millaisin seurauksin. Pitääkö kaikkien alistua neroksi korotetun edessä?

Hiidensalo pakottaa pohtimaan, mutta ei tarjoa vastauksia. Sinun tähtesi on monimielisyydessään erinomaisen onnistunut - etten sanoisi loistava - nimi romaanille tähteydestä ja sen reunailmiöistä.



JOEL HAAHTELAN Mistä maailmat alkavat on kehitysromaani helsinkiläisen lyseolaispojan Visan tiestä taidemaalariksi. Visan heräämisen hetki on kuin uskoontulo:

Joulukuussa vuonna 1957 kello yhdeksän aikaan illalla Kauppatorin laitaa harppoi keskimittainen ja lakkipäinen poika, jonka mielen valtasi päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Sotaorpo Visa asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja on iltaisin paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Teatterissa on juuri näytetty van Goghista kertova filmi Hän rakasti elämää. Visa päättää hankkia itselleen maalaustarvikkeita ja ryhtyä hänkin taidemaalariksi!

Minut Visan naiivi innostus sytytti välittömästi, eikä hänen seurassaan ollut pitkästyttävää missään vaiheessa, vaikka taivalta tehtiin pitkälle 2000-luvulle saakka ja romaanissa loppujen lopuksi tapahtui varsin vähän mitään dramaattista.


TUNNISTETTAVUUS herättää aina kiinnostusta. Nuorelle tyypilliset innostumiset ja korkealentoiset suunnitelmat tuovat mieleen omia muistoja, ja jos nuoruus osuu vielä samoille vuosikymmenille kuin romaanihenkilöllä, mielikuvat ja tunnelmat ovat entistä väkevämpiä.

Toden illuusiota lisäävät todelliset paikat, henkilöt ja asiat. Kun Visa hankkiutuu opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun, häntä opettavat siellä mm. Torger Enckell ja Unto Pusa, ja kun nuorimies pääsee jatkamaan opintojaan Bolognaan, hän kiertää ihastelemassa tutuksi tulleita taidehistorian aarteita eri puolilla Italiaa, tapaapa jossain vaiheessa itsensä Morandinkin.

Poikkeuksellinen taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat on kiltteydessään. Vaikka ystäväpiirissä vietetään välistä villejäkin juhlia ja Visalla on taiteilijoiden tapaan taloudellisesti tiukkaa, varsinainen boheemielämä on hänelle vierasta.

Hän ei eristäydy ja hänellä on ystäviä, mutta hän pysyttelee sivussa. Hän seuraa mitä taidemaailmassa tapahtuu, mutta maalaa niin kuin itse hyväksi näkee ja mitä oikeaksi kokee. 1960- ja 1970-lukujen kuohunta ei häntä kosketa, eikä huonokaan kritiikki saa häntä muuttamaan tyyliään.

Unto Pusa on antanut hänelle elämänohjeen, jota hän seuraa tinkimättä ja uskollisesti: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteesta jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.


REHELLISYYS ja aitous näkyvät myös Visan muussa elämässä. Äidin ja pojan suhde on mutkaton ja lämmin, ja rakkaussuhteissaankin Visa pyrkii avoimuuteen.

Kipukohtansa on toki Visankin elämässä, mutta perusolemukseltaan Haahtelan romaani on harmoninen ja haikean kaunis. Haahtela noudattaa samaa neuvoa kuin Visa eli pyrkii paljastamaan kohteestaan jotain salattua, pinnan alaista ja siksi tärkeää ja koskettavaa.

Romaanin kieli on kiireetöntä ja antaa tilaa filosofoinnille ja tunnelmille. Haahtelan symboliikka voi jonkun mielestä olla liian näkyvää ja tavanomaistakin, mutta minua hellyttivät Visan van Gogh -sideharsoriepu ja äidin ompelema lämmin ulsteri, joka hyvin riitti ihmisen kodiksi ja suojaksi viimalta ja kolhuilta.









keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

8. maaliskuuta 2017


Hengen kaste minullekin!

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa tarkastellaan helluntailaisuutta nuoren ihmisen näkökulmasta


Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017. 288 s.


He olivat alkaneet käydä kokouksissa kolmisin, Elsa, Talvi ja Mira - -. Ja he olivat alkaneet toivoa. He olivat kuulleet ihmeellisiä sanoja tavallisten ihmisten puhumina ja paljon puhetta niistä sanoista. Heille oli kerrottu, että kun ihminen kastetaan Pyhällä Hengellä, ihminen alkaa puhua uusilla kielillä.

Vaikka vuoret järkkyisivät on Terhi Törmälehdon (s. 1977) esikoisromaani. Sen päähenkilö kainuulainen lukiolaistyttö Elsa innostuu ystävineen helluntailaisuudesta mm. liikkeen eksoottisuuden vuoksi. Liike korostaa henkikastetta ja Pyhän Hengen mukanaan tuomia armolahjoja, kuten kielillä puhumista ja profetointia. Elsa alkaa olla jo epätoivoinen, kun Mira ja Talvi saavat kielillä puhumisen lahjan ennen häntä, mutta onnistuu viimein kilvoittelussaan hänkin.

Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.


PAULIINA RAUHALA kirjoitti esikoisromaanissaan Taivaslaulu (2013) lestadiolaisuudesta ja tarkasteli sitä nuoren perheen näkökulmasta. Vilja ja Aleksi ovat olleet hengellisen yhteisönsä jäsenia koko ikänsä, mutta alkavat kipuilla sen kontrollissa, kun raskaudet alkavat olla Viljalle ylivoimaisia. Lestadiolainen liike on romaanin puolisoille rakas, mutta he odottavat sen uudistuvan ja muuttuvan sallivammaksi.

Törmälehdon Elsa on kasvanut körttiläisyyden tuntumassa mutta janoaa ehdottomampaa hengellisyyttä ja liittyy omaisiaan uhmaten helluntalaisten joukkoon. Ylioppilaaksi päästyään hän matkustaa Kolumbiaan opiskelemaan ja  tekemään samalla lähetystyötä. Hengellinen koti ei toisenlaisessa kulttuurissa kuitenkaan tunnu enää täysin varmalta ja oikealta valinnalta, ja Elsa alkaa irtaantua sen vaikutuspiiristä.

Törmälehto rakentaa romaaniaan taitavasti kertomalla vuoron perään lukiolais-Elsan ja aikuisen Elsan lopulta vastakkaisiin suuntiin käymästä hengellisestä kamppailusta.

Syitä luopumiseen löytyy sekä henkilökohtaisista pettymyksistä että ympäristön kohtuuttomista vaatimuksista. Rakkaus kovia kokeneeseen, säikkyyn ja taiteelliseen Manueliin jää yksipuoliseksi, ja ympäristöään tarkkaileva ja elämäänsä pohdiskeleva Elsa joutuu tunnustamaan, että maailma ei ole mustavalkoinen.

Jyrkkä hyvät-pahat-asetelma ja jako pelastuviin ja kadotettuihin ei päde Bogotassa. Hengelliset liikkeet ovat kuin sissijoukot. Jäsenistö on kirjavaa ja rintamalinjoja lukemattomia.

Tässä maassa moni on muuta kuin sanoo olevansa. On aseista luopuneita sissejä jotka eivät olekaan luopuneet. On aseista luopuneita sissejä jotka eivät ole koskaan sissejä olleetkaan. On sotilaita jotka ovat ryhtyneet sisseiksi, on sisseihin soluttautuneita paramilitaareja. - Elsan asuintoveri Paola tähdentää, että kuka tahansa käy kenen tahansa taistelua, jos hyötyy siitä. Ajatus sopii myös hengellisiin liikkeisiin.


HELLUNTAILAISUUS on Törmälehdolle itse koettua hengellisyyttä. Ei siis ihme, että hän kertoo Elsastaan hyvin todentuntuisesti ja samalla ymmärtäen. Sittemmin yhteisöstä eronneena kirjailija pystyy kuitenkin myös kritisoimaan liikkeen oppeja ja käytänteitä ja tekemään sen huumoriakaan kaihtamatta.

Hauskimpia kohtia romaanissa ovat tyttöjen naiivit haaveet ja rukouspyynnöt poikaystävistä ja tulevista aviopuolisoista, mutta kyllä aikuisuskovaistenkin puheet ja tekemiset huvittavat. Pilkka on Törmälehdon tyylille kuitenkin täysin vierasta, ja satiiria romaanista on turha etsiä.

Vaikka vuoret järkkyisivät on ennen kaikkea kehitystarina. Elsa kääntyy helluntailaiseksi, mutta hän voisi liittyä myös johonkin muuhun hengelliseen, poliittiseen tai mihin tahansa ideologisen liikkeeseen. Kyse on nuoren ihmisen oman tiensä etsimisestä, ja Törmälehdon romaani näyttää, miten altis nuori on vaikutteille. Luulenpa, että itse kullakin on nuoruudessaan samankaltaisia "hurahtamiskokemuksia".

Tutulta tuntuu myös nuoren ihmisen ehdottomuus. Elämä on joko-tai eikä mitään siltä väliltä. On valittava ja on valittava oikein, ja se vaatii uhrauksia. Välirikot toisinajatteleviin ovat väistämättömiä, ja liikkeen seksikiellot aiheuttavat lisää ristiriitoja. Terhi Törmälehto tuntee nuorensa läpikotaisin.


ROMAANIN VAIKUTTAVUUS perustuu paljolti myös sen kieleen. Törmälehto kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä ja värittää sitä hengellisellä diskurssilla. Koska kirjailija hallitsee helluntailaisyhteisön kielenkäytön suvereenisti, kohtaukset tuntuvat tosilta ja ohuetkin henkilöhahmot uskottavilta.

Terhi Törmälehto. Kuva: Kari Hautala
Uskottavaa on myös romaanin kielillä puhumisen kieli. On kiinnostava tietää, että Törmälehto on tehnyt pro gradu -työnsä kielillä puhumisen äännerakenteesta (Pyhää puhetta ja salattuja sanoja). Niinpä hän tietää sekä kokijan että tutkijan tarkkuudella, millaista kieltä hänen romaanihenkilönsä Hengen täyttäminä puhuvat.

Vaikka vuoret järkkyisivät on siis kaikin puolin onnistunut esikoisromaani arasta ja ajatuksia herättävästä aihepiiristä.



tiistai 14. helmikuuta 2017

14. helmikuuta 2017



Mistä löydän Buddhan? 

Leena Krohnin runokertomuksesta nauttii myös aikuinen


Leena Krohn: Kirje Buddhalle ja muillekin. Teos 2017. 56 s.


Leena Krohnin runokertomus Kirje Buddhalle on neljästätoista riimirunosta ja kirjailijan itsensä koostamista pienoismaisemista rakentuva matkakertomus. Sen päähenkilö on poloinen, kyttyräselkäinen Posteljooni, jonka tehtävänä on kiikuttaa viivyttelemättä perille kummallinen kirje. Siinä ei ole lainkaan osoitetta. Saaja, Buddha, on sentään tiedossa.

Jännitystä tarinaan tulee tietysti jo juonesta: löytyykö Buddha? Mutta jännittäviä ovat lisäksi kertomuksen eriskummalliset hahmot. Posteljooni ja musikantti ovat peräisin Hieronymus Boschilta (1450-1516) ja analfabeetti kirjamies Giuseppe Arcimboldolta (1526-1593).

Mielikuvitusta ravistelevat toki tavallisemmatkin vastaantulijat. Ruusu ei ole vain ruusu eikä sammakko  pelkkä kurnuttaja. Tuonpuoleiseen kurkotetaan, kun vastaan tulee vaikkapa sielulintu, faarao tai öinen hautausmaa. Dinosaurukset ja avaruusseikkailu uppoavat eritoten pieniin kuulijoihin, pöllön ja ajattelijan filosofointi vähän isompiin.

Oma mielihyvänsä syntyy kirjan värikkäistä miniatyyrimiljöistä. Valokuvatuissa maisemissa ja tilanteissa on yhdistelty valloittavasti luonnonmateriaaleja ja erilaisia pikkuesineitä esimerkiksi lelulaatikosta. Valokuvien hämyinen tausta (valokuvat Katri Lassilan) tukee arvoituksellista tunnelmaa.


LOPPUSOINNULLISIA RUNOJA kannattaa lukea ääneen, vaikka ympärillä ei olisikaan kuulijoita. Viimeistään silloin huomaa, kuinka taitava rytmin ja riimin käyttelijä Leena Krohn on. Kirje Buddhalle todistaa hienosti, että mitallisuus on kaikkea muuta kuin kahlitseva elementti. Tuntuu siltä, että runojen mitat ja riimit syntyvät ihan itsestään - ja aina tuoreina.

Krohn käyttää kekseliäästi myös puhekielisiä ilmauksia: Jos fyffestä vajetta, vipatkaa tonni. / Joka riskejä sietää, sitä potkaisee onni. / On parempi teidänkin teroittaa järkee / kuin raataa niin että kyttyrää särkee.

Posteljoonin matkansa varrella kohtaamien olentojen puhe vastaa tarkoin heidän luonnettaan ja tilannettaan. Hätääntyneet dinosaurukset äkäilevät, ruusukaunotar diivailee, kirjamies esittää oppineempaa kuin on, ja ajattelija tietysti "viisastelee". Aikuisille on tarjolla hauskoja heittoja niin veroparatiiseista ja rahanpesusta kuin uraongelmista ja postin kulun vaikeuksistakin.


RUNOJEN VAKAVAMPI PUOLI löytyy Posteljoonin periksiantamattomasta uurastuksesta. Vastuullinen tehtävä on suoritettava, vaikka kyttyrää kolottaa ja itsetuntokin reistailee: Jos en kirjeelle vastaanottajaa keksi, / jään posteljooneista viimeiseksi.

Perille, valoon, on pyrkimys, mutta jo matka itsessään on tärkeä. Taivaltaessa löytyy paljon ja monenlaista opittavaa elämästä ja itsestä. Jotkut tarinan opetuksista sanotaan suoraan, jotkut verhotusti.

Vaeltamisen arvoituksen ratkaiseva loppuruno herkistää ja pysäyttää. Se on kaunis, viisas ja kekseliäs. Kirjan magrittemainen loppukuva jää mieleen pitkäksi aikaa.

Leena Krohn. Kuva Laura Böök