perjantai 22. syyskuuta 2017

22. syyskuuta 2017



Hurman jälkeen tilinteko 


Rosa Liksom kirjoittaa natsismiin nyrjähtäneestä Suomesta meänkielellä ja lappilaisesta vinkkelistä



Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 217 s.



Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessaki tarvithaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkikkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista siihen ei ollu -- Mie päätin justhiinsa silloin, että Lotta Sväärtin leikit mie leikin lophuun, mutta se ei jää siihen. Tarvithaan kovempaa, selkeämpää ja yksinkertasempaa ajattelua ja toimintaa, jolla Suomi saahaan noussuun.

Rosa Liksomin uudessa romaanissa Everstinna minäkertoja saa pikkulottien kesäleirillä 1920-luvun Kittilässä poliittisen herätyksen ja on sen jälkeen sellaisessa nosteessa, että häntä ei enää pidättele mikään. Pian hän on jo Kemissä lottapäivillä ja Oulun heimojuhlilla kuuntelemassa "lapualaisten kuningasta" Vihtori Kosolaa.

Nuoruuden intomieli, perhetausta ja ajan tapahtumat sysäävät kertojan semmoiseen aatteelliseen uhoon, että vaikka silmille välillä tulee kaikenlaista ikävääkin, se ei kauan paina vaa'assa, kun ollaan isänmaan asialla.


ROMAANINSA inspiraatiolähteenä Rosa Liksomilla on ollut lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi (1913-1984). Liksom on jo aiemmin kirjoittanut hänestä näyttelijä Topi Mikkolan taiteilijajuhlaan monologin Lapin punaiset hanget. Sen ensi-ilta oli Kemin kaupunginteatterissa helmikuussa 2014.

Tuottelias ja monipuolinen Annikki Kariniemi on lappilaisen naiskirjallisuuden uranuurtajia ja ensimmäinen suomalainen eräkirjoja kirjoittanut nainen. Hänet tunnettiin räväkkänä ja värikkäänä persoonana ja siksi medialle mieluisana juttujen aiheena. Erityisesti hänen avioliittonsa itseään huomattavasti vanhemman eversti Willamon ja sen jälkeen huomattavasti nuoremman Taisto Heikanmaan kanssa herättivät huomiota.

On kuitenkin tähdennettävä, että niin paljon kuin Liksomin everstinnasta löytyykin yhtymäkohtia Annikki Kariniemen persoonaan ja elämään, romaanihenkilö on aina kuvitteellinen, kirjailijan omiin tarkoituksiinsa luoma itsenäinen hahmo.


LIKSOMIN Everstinna on yhden yön monologi. Ikääntynyt everstinna käy läpi neljää elämäänsä sinisessä pirtissään Lapin talviyön kylminä tunteina. Ensimmäinen elämä on lapsuus, toinen elämä everstin rakastettuna ja vaimona, kolmas nuoren Tuomaan kumppanina ja neljäs yksinäinen vanhuus.

Everstinnan yksinpuhelu etenee pääosin aikajärjestyksessä. Kiihkeää puhetta ja toimintaa halkovat moniaistimelliset ympäristökuvaukset. Niistä upeimpina piirtyvät romaanin luontomaisemat.

Lapsesta alkaen kertojalla on poikkeuksellisen väkevä luontosuhde. Luonto tarjoaa hänelle samanlaisia hurmion hetkiä kuin seksi. Erityisesti suosta tulee jo romaanin alussa kertojalle fyysisesti ja henkisesti elintärkeä ympäristö, luonnonlapsen alkukoti ja paratiisillinen näky tulevasta.

-- panin makkaahmaan siihen turvelautale, ja silloin mie näin välhäyksen  maailmasta semmosena ko se joskus vois olla. Se maailma olis yhtä aikaa mies ja nainen, leikkiä ja rakhautta, hellyyttä ja nautintoa tulvilhaan, kaikki ihmiset olis hyviä toisilensa ja jokanen otettais matkhaan semmosena ko hän on, ei olis pahhaa eikä hyää, ei sannaa ollenkhaan, olis vain aistimukset.


AISTIMUKSIENSA JA TUNTEIDENSA vietävänä olevan everstinnan elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin vapaata. Jo nuorena tyttönä syttynyt rakkaus everstiin, isän ystävään Saksan jääkärikoulutuksen ajoilta, pitää häntä pihdeissään koko elämän ajan.

Tulisieluisen everstin tottelevaisena rakastajattarena elämä on nautinnollista ja tulevaisuus natsi-Saksan kumppanina lupaa hyvää, mutta hävityn sodan jälkeen everstin hellyys muuttuu väkivallaksi eikä unelmilla ole enää katetta.

Suuresta rakkaudesta on aina vaikea irrottautua, vaikka se olisi muuttunut sairaaksi ja molemmille osapuolille vahingolliseksi, mutta kaksin verroin vaikeammaksi sen tekee yhteisen idealismin ja arvomaailman romahtaminen. Mihin muuhun enää tukeutua kuin johonkin olleeseen ja vielä uskoteltavissa olevaan tunteeseen!

Liksom kuvaa everstinnansa vaiheita hurjalla intesiteetillä ja samalla äärimmäisen uskottavasti. Liksomin meänkieli elää ja hengittää kertomuksen tahdissa värikkäänä ja sävykkäänä ja taipuu kuvamaan yhtä suvereenisti Lapin erämaita kuin helsinkiläisiä eliittikoteja tai Berliinin katuelämää.


EVERSTINNA on raju mutta samalla ajatteluttava kuvaus rakkaudesta ja fasismista ja niiden synty- ja tuhoutumismekanismeista. Liksom tarkastelee everstinnansa vaiheissa läheltä ja yksilötasolta, kuinka fasismi sai ihmisistä otteen 1900-luvun alkupuolen Suomessa ja Euroopassa. Romaania voi siis lukea myös varoitustarinana.

Terävin, arkisin havainnoin ja esimerkein kirjailija osoittaa, miten herkästi ihmisten asenteet ovat muokattavissa ja ikävät huhut kumottavissa.

Kun saksalaiset aseveljet vuonna 1941 saapuvat Rovaniemelle, roaniemeläiset sait melkein joka päivä vahata mahtavia paraateja ja ohimarsseja. Paraati ko päätty niin saksalaiset päästit ilhmaan mahottoman määrän erivärisiä ilmapalloja ja kauppalan kläpit juoksit niitten perässä. Saksalaiset hurmasit kaikkien pienet, viattomat ja puhtaat syämet.

Hämmästyttävän nopeasti käy everstinnan mielestä "sopeutuminen" myös sodanjäkeiseen tilanteeseen. Natsisynnit painuit unhohlaan, ja me olima yhtä amerikkalaisten kanssa, joita Lapissa vilisi. Meän Resitenttihän oli oikeusministerinä silloin ja se päätti, ettei Marsalkkaa syytetä misthään ko se oli syyntakheeton.

Ihan korvissaan kuulee Liksomin räjähtävän naurun, eikä se ole vain ilakoiva.

Rosa Liksom. Kuva: Pekka Mustonen



keskiviikko 13. syyskuuta 2017

13. syyskuuta 2017





Muukalaisia ja maailmankansalaisia 

Ei kannata ohittaa mainioita novelleja 




Maria Peura: Tunkeilijat.Teos 2017. 222 s.
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Valenciana, 2016). Suom. Jaana Nikula. Into 2017. 210 s.





Tiedän, että on paljon ahkeria lukijoita, jotka kuitenkin vierastavat novelleja. Ei kannattaisi. Jää paljon mainioita tarinoita lukematta.

Tämän vuoden suomalaista satoa ovat mm. Maria Peuran (s. 1970) Tunkeilijat-kokoelma ja Zinaida Lindénin (s. 1963) äskettäin suomeksi ilmestynyt Rakkaus kolmeen appelsiiniin (ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016). Molemmat kertovat omalla tavallaan maailmamme globaalistumisesta ja elämämme kansainvälistymisestä.


MARIA PEURAN  (jostain syystä sisällysluettelotta jätetyssä) Tunkeilijoissa on reilusti neljättäkymmentä lyhyehköä novellia. Muutamien novellien torniojokivartinen puhetapa tuo mieleen Rosa Liksomin, varsinkin kun roisissa kertomaotteessa on siinäkin yhtäläisyyttä.

Toisaalta Peuran novelleissa on myös jotain samaa kuin Mari Mörön Kiltin yön lahjat         -romaanissa, mutta Tunkeilijoissa lapset taitavat olla vieläkin kovemmilla ja pari- ja perhesuhteista hyvät hetket kokonaan hukassa.

Tunkeilijoissa on kyllä runsaasti huumoria, mutta se on mustaa ja sapekasta. Mitäpä muutakaan, kun henkilöinä on hädissään, eksyksissä ja muuten heikoilla olevia ja heidän piittaamattomia polkijoitaan tai häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiään. Väkivalta vaihtelee henkisen, hengellisen ja fyysisen väliä.

Mustanpuhuvan yleissävynsä takia Peuran kokoelmaa ei kuitenkaan kannata jättää lukematta. Novellien itsetutkiskeva kertomatapa on erikoinen ja hurja. Usein tuntuu siltä, kuin kertoja yrittäisi selittelemällä ja puolustelemalla väistää vastuunsa ja livahtaa tiehensä. Himokas henkirikos on pelkkä vahinko ja pedofiilin käräyttäminen hysteerisen vaimoihmisen puuhia. Mitä sitä vanhoja pöyhimään,  jokanen on laisensa.

Välillä lukiessa tulee pakottava halu ojentaa puhujaa: oletko tosiaan niin tyhmä, että kuvittelet minun uskovan moista potaskaa. Välillä tulistuu niin, että tekisi mieli käydä puhujaa kiinni kurkusta. - Kuka siis vielä väittää, etteivät Peuran novellit vaikuttaisi!


Maria Peura. Kuva:Juha Kassila
MAAHANMUUTTO on Tunkeilijoiden teemoista yksi mutta sitäkin painavampi. Novelleissa katsellaan asioita monelta puolelta ja milloin kenenkin puolella.

Tulijoiden kärsimykset järkyttävät, mutta heidän kulttuuriinsa sisältyvä väkivalta joutuu sekin kriittiseen käsittelyyn. Eniten huomiota saa kuitenkin kaikenkirjava vastaanottoväki kyseenalaisine motiiveineen ja nyrjähtäneine käsityksineen.

Joku aloittaa tulijoiden traumaterapoinnin jo tervehdyspuheessaan, toinen nappaa heti rajasillalla nuoren Kashmirin turvaan eli petikaverikseen, ja kolmas pitää "musulmaaneille" kurisulkeisiaan vastaanottokeskuksen ruokajonossa.

Novellien tyylilajit vaihtelevat, mutta överiksi menee joka tyylillä. Yhdistävä piirre on myös kaikenlainen rajojen häilyminen, ylittäminen ja rikkominen.

Sitä löytyy myös Zinaida Lindénin novelleista, vaikka ne ovatkin tyyliltään aivan toisenlaisia.


ZINAIDA LINDÉN on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija. Hän on valmistunut Leningradin yliopistosta maisteriksi pääaineinaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, asunut pitkään Turussa ja välillä kaksi vuotta Japanissakin.

Henkilötiedot ovat sikäli paikallaan, että niiden myötä ymmärtää hyvin Lindénin novellien aiheet ja tematiikan. Rakkaus kolmeen appelsiiniin -kokoelman kahdeksassa novellissa matkataan maasta ja kulttuurista toiseen ja mediaa hallitsevat globaalit uutiset katastrofeista..

Sergei Prokofjevin tunnettua oopperaa Rakkaus kolmeen appelsiiniin ei kokoelmassa kuunnella, mutta kirjan räväkässä niminovellissa leningradilainen äiti yrittää hoitaa opiskelijatyttärensä masennusta viemällä hänet lastenteatteriesitykseen katsomaan tuon samaisen sadun näytelmäversiota. Tuloksetta.

Lindénin novelli sen sijaan toimii tuloksekkaasti. Se on erinomainen esimerkki Lindénin taidosta kuvata henkilöissä tapahtuvia lähes näkymättömiä ja kuitenkin ratkaisevia liikahduksia. - Ehkä voin sen verran paljastaa, että loppujen lopuksi appelsiineilla on kuin onkin vaikutuksensa novellin masentuneeseen, vaikkei satuappelsiineilla.


Zinaida Lindén. Kuva: Katri Peltola
MONIKIELISYYS JA -KANSALLISUUS, vieraus ja irrallisuus, siinä Lindénin henkilöiden perusominaisuudet.

Ne ovat läsnä jo avausnovellissa, jossa pietarilaissyntyinen kertoja muistelee edustusvaimovuosiaan maailmalla ja miettii nykyistä yksinäistä ja kutistunutta elämäänsä tilapäisissä töissä iltapäiväkerhossa ja paikallisessa äänilehdessä. Miten tässä näin kävi?

Lindén ei kuitenkaan ole pessimisti. Novelleissa on aina jonkinlainen käännekohta parempaan tai ainakin mahdollisuus sellaiseen. Henkilöt eivät siis luuloistaan huolimatta olekaan tuomittuja yksinäisyyteen ja sivullisuuteen. Tarvitaan vain oikeanlainen sysäys, ja kohta elämään on jo tulollaan jotain uutta.

Avausnovellissa sysäyksen tarjoavat Mimmin konditorian munkit, Lentäjän pojassa  sellainen on yksinäisen lapsimatkustajan stuertissa synnyttämä vanha koulumuisto ja novellissa Valenciana Islannin tulivuorenpurkauksen aiheuttama lentolakko.

Kokoelman novellit eivät ole katastrofitarinoita eivätkä dystopioita, vaikka esimerkiksi novellissa Anastaja ratkaisevassa roolissa on Utøyan verilöyly ja Tokioon sijoittuvassa novellissa Sateenkaaren syrjässä kiinni maa järisee  ja Fukušimaa evakuoidaan.

Lindén kirjoittaa psykologisia novelleja ja verrattomasti kirjoittaakin. Tyylivaihtelut syntyvät hauskasti päähenkilöiden luonteiden ja tunnetilojen mukaan, ja niitähän löytyy äreydestä arkuuteen ja inhosta innostukseen.

Novellien vaihtuessa kannattaa olla tarkkana myös sivuhenkilöiden suhteen. Siellä täällä saattaa tulla jo ennestään tuttuja vastaan.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

6. syyskuuta 2017



Pahan maailman monenlaisia pakolaisia


Asko Sahlbergin pienoisromaanissa maailma elää tuhonsa varjossa


Asko Sahlberg: Amandan maailmat. 137 s. Like 2017.



Ruotsiin vuonna 1996 asettunut Asko Sahlberg (s. 1964) kirjoittaa yhtä suvereenisti järkälemäistä proosaa kuin hienovireisiä pienoisromaaneja. Sahlbergin viimeisin romaani Amandan maailmat kuuluu jälkimmäisiin.

Amandan maailmat on kaunokirjallinen puheenvuoro pakolaisuudesta mutta kertoo paljon muustakin. Se on  kokoaan painavampi, ajattelemaan haastava ja kieleltään nautittava pieni suuri kirja.


PÄÄHENKILÖ, 85-vuotias Amanda, asuu ränsistyneessä talossaan kaupungin laitamilla ja tulee toimeen lähes omillaan. Hän ei halua maailmalta muuta kuin saada elää rauhassa ja omalla tavallaan. Seuranaan Amandalla on jo lapsuudessa löydetyt pyhimyksensä ja perunoilla ruokittavat kotihiirensä. Hän käy kaupungissa vain nostamassa eläkkeensä ja tekemässä välttämättömät ostokset.

Silloin tällöin hänen luonaan pistäytyy naapurissa asuva leskimies Jansson enemmän omiksi tarpeikseen kuin Amandasta huolehtiakseen. Mutta "mikäpä siinä", ajattelee lapsenomaisen hyväntahtoinen Amanda ja tekee voitavansa Janssonin oloa helpottaakseen. Sitten yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta. 

Amandan ja nuoren pakolaispojan Samirin ensitapaaminen ei ole lupaava, mutta Amanda näkee nälkiintyneessä ja kaltoinkohdellussa pojassa apua tarvitsevan lähimmäisen ja äitiä vailla olevan lapsen ja avaa hänelle mökkinsä oven.

Amandasta alkoi tuntua, että hän oli äiti. Ensi alkuun se oli kuin äkillisenä vihlaiseva selkäkipu. Jo pian siitä tuli lämmintä jomotusta, joka laimeni herkäksi värinäksi. Hänen sydämessään kahisi höyheniä. Toisaalta hän koki outoa ylpeyttä, toisaalta hänen mielensä täytti huoli.

Huoleen onkin syytä, sillä pojan mukana Amandan ehyt, eristäytynyt elämä alkaa uhkaavasti säröillä ja luhistua. Maailma ei enää annakaan hänen elää rauhassa, paossa ympäröivää mielettömyyttä. Se vaatii mukaansa.


PAKOLAISUUTTA lähestytään romaanissa monelta kannalta. Vaikka Amanda haluaa huolehtia yksinäisestä Samirista, hän näkee myös pojan pimeälle puolelle. Amanda ymmärtää, että hengissä pysyttely vaatii moraalisesti kyseenalaisiinkin keinoihin turvautumista ja että väkivalta pesii myös pakolaisyhteisössä.

Kantaväestön tyypillisimmät ennakkoluulot ja käsitykset muukalaisista Sahlberg kirjoittaa näkyville Janssonin henkilökuvassa. Hänen kommenttinsa ovat rasistisia yleistyksiä mutta eivät silti tee hänestä epämiellyttävää ihmistä. Hän on vain laisensa, tavallinen naapurinäijä mielipiteineen.

Pehmeämpää linjaa edustaa naapurusten kimppaan hakeutuva vanhainkodista häipynyt Valdemar, yhden sortin pakolainen siis hänkin. Kun pakolaisten asuntolan postiluukkuun tipahtaa dynamiittipötkö ja kaupungissa puhkeaa mellakka, Valdemar toteaa ystäviään rauhoitellen: Ei ole väliä sillä ketkä kaikki siellä riehui. Oleellista on kuka sen aloitti.


EI OLE IHME, että Amanda ystävineen pysyttelee mieluiten yhteiskunnan ulkoreunalla. Maailma on Sahlbergin kuvaamana varsin synkkä paikka jo ennen kuin alkaa kiehua:

Sopivan tuulisina päivinä Amanda kapusi talon takana kohoavalle kukkulalle. Hän seisoi mäen puuttomalla laella ja katseli miten maailma hitaasti luhistui. Kaupunkiin johtava tie, ruskeatiiliset rivitalot sen molemmilla puolilla ja keskustan talorykelmien sekasortoinen keko niiden takana näyttivät rauhallisilta ja koskemattomilta, mutta Amanda tiesi sen kaiken hitaaksi pirstoutumiseksi. Se kaikki hajosi sisältäpäin, söi hitaasti itseään.

Pakolaisaallon myötä Amandan näyt synkkenevät entisestään. Tuomionsa saavat maailmanmeno yleensä ja erikseen vielä kaikenkarvaiset "raakalaiset ja virkaihmiset", ahneus, itsekkyys ja piittaamattomuus, lapsista ja vanhuksista huolehtimisen rappiotila, rumuuden arkkitehtuuri ja lian ja saasteen kiristyvä saartorengas.

Vaikuttaa suorastaan ihmeeltä, että kaiken tämän tuhon Sahlberg kuitenkin maalailee tavattoman rauhallisella ja runollisella kielellä. Lähes joka sivulta löytyy pysähtymään pakottavia ihailtavan tuoreita ja tehokkaita kielikuvia, ja romaanin lauserytmi kulkee samaa tahtia Amandan vanhuksenaskelten, murheellisten ympäristöhavaintojen ja viisaiden mietteiden kanssa.


VANHUKSET ovat viime vuosina saaneet yhä enemmän tilaa kaunokirjallisuudessa. Heistä kyllä kirjoitetaan myötäsukaisesti, mutta usein heidän tempauksensa herättävät hilpeyttä.

Amandan maailmat on toisenlainen. Se on sydämellinen mutta järkyttävä. Se ei käy viihteeksi; se vaatii tilille. Ja silti Amandan seura merkillisellä tavalla myös tyynnyttää ja tekee onnelliseksi.

Amandan neuvot ovat yksinkertaisia mutta ne vakuuttavat, ja hänen levollisen äänensä pystyy melkein kuulemaan:

Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä. Silloin he olisivat voineet herätä aamuisin, katsoa uutta päivää kuin kaunista taulua, keittää kahvia ja olla tyytyväisiä.



Asko Sahlberg. Kuva Peter Svenson

tiistai 29. elokuuta 2017

29. elokuuta 2017



Minä, mieheni Lili ja Kolumbus


Selja Ahavan "lokikirja" kertoo miehen sukupuolenvaihdoksesta vaimon kokemana henkeäsalpaavan koskettavasti


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017. 231 s.



Täten lupaan, että tarkoin merkitsen muistiin tällä matkalla päivästä päivään kaiken mitä teen, näen ja koen.

Kristoffer Kolumbus on lähdössä etsimään purjehdustietä Intiaan ja lupaa retkensä rahoittajille kertoa tarkasti matkan vaiheista ja piirtää heille uuden merikartan. Tiedämme, että vaikka hän luuli päässeensä Intiaan, hän todellisuudessa päätyi aivan muualle.

Selja Ahava kertoo uudessa romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa hänkin matkastaan tuntemattomilla vesillä ja Intiastaan, joka olikin jotain muuta kuin hän uskoi. Vaikka kyseessä on avainromaani, se ei ole vain terapiakirja. Ennen kuin mieheni katoaa on kertomataidetta parhaimmillaan.


ROMAANIN PARISKUNTA, kymmenen vuotta naimisissa olleet nainen ja mies, istuvat tavallisena aamuna aamiaispöydässä, kun mies äkkiä ilmoittaa vaimolleen: - Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Siitä hetkestä alkaa vaimon tuskallinen matka lauseen täyteen ymmärtämiseen ja itsen ja maailmansa uudelleen hahmottamiseen.

Kertoja kuvaa Kolumbuksen tavoin vaihe vaiheelta kaiken tekemänsä, näkemänsä ja kokemansa. Hän kirjaa kipunsa ja kaipauksensa, yrityksensä hyväksyä uusi tilanne, ymmärtää ja joustaa, tukea ja auttaa aviomiestä ja koota samalla omistakin palasistaan uusi identiteetti. Eheytyä hänkin.

Mutta mies kulkeutuu vääjäämättä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes katoaa kokonaan ja muuttuu Liliksi.

Ahava on tehnyt viisaasti rajatessaan romaanin henkilöasetelman pelkäksi pariskunnaksi. On kysymys parisuhteen perustavanlaatuisesta muutoksesta ja tavallisesti huomiotta jäävän osapuolen näkökulmasta ja tunteista. Lasten mukanaolo olisi muuttanut tarinan perhetragediaksi ja pakottanut vaimon myös äidin rooliin.

Kolumbus löytöretkineen sopii hienosti perustarinan kuvioon. Kolumbuksen seikkailuissa on kylliksi väljyyttä ja mahdollisuuksia monenlaisille vastaavuuksille ja tulkinnoille, ja Ahava käyttää niitä oivallisesti myös romaaninsa rakentelussa.

Neljä matkaa ja kymmenen vuotta, Cristóbal. Olimme rohkeita, olimme hyväuskoisia, lähdimme matkaan vailla takeita mistään. Mutta kun manner löytyi, me emme nousseet edes kunnolla maihin. Me tuskin hipaisimme varsinaista mantereen reunaa. Me istuimme laivassa ja annoimme saarille ja ruumiinosille nimiä. Me lahjoitimme niemiä ja merenlahtia, villatakkeja ja kauluspaitoja.


VIHAN HYÖKYJÄ ja syytösten tulvaa romaanista on turha etsiä, vaikka kyseessä on eroprosessi. Surutyö kaikkine tunteineen tulee kyllä kuvatuksi tarkoin ja syvältä, mutta ilman suuria eleitä. Romaani puhuttelee herkkyydellään, hellyydellään ja runollisuudellaan.

Selja Ahavan kieli myötäilee kirjan tapahtumia ja kertojan mielentiloja kuin Kolumbuksen laivasaattue merenkäyntiä.

Maailman särkyminen näkyy ja kuuluu. Lauseet hajoavat ja ilmassa sinkoilee irrallisia sanoja. Vaimon kiihkeä halu pitää elämä kasassa ja entisellään vaatii konkretiaa ja asioiden naulaamista paikoilleen. Keittiö. Pöytä. Lautanen. Kuppi.

Kun tuska hellittää ja mielen valtaa uupumus ja kaipaus, lauseetkin rauhoittuvat. Vaimo katselee vanhaa valokuvaa kuin keinuisi: Hän oli mies, hän oli rento ja vapaa, hän oli juuri herännyt ja lämmin, leikkisä ja viaton. Tuolla sinisellä sängynpeitteellä joka jo vuosia sitten on muutossa kadonnut. Hän odotti minua, hän halusi minua, ja oli onnellinen siitä mitä oli.

Ahava on aiemmissakin teoksissaan käsitellyt katoamisen ja eksymisen teemoja, mutta uudessa romaanissa ne piirtyvät esiin entistä väkevämmin.

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole vain kertalukemista. Syksyn kirjamarkkinoilla se on niitä harvoja romaaneja, jotka jäävät elämään. Henkeäsalpaavan koskettava ja kaunis teos.


Selja Ahava. Kuva: Liisa Valonen 


torstai 24. elokuuta 2017

24. elokuuta 2017




Lasten kanssa maailmassa ja mielikuvitusmaailmassa


Annastiina Stormin esikoisromaani liikuttaa ja valloittaa



Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017. 204 s.



Harvoin sääli, surumieli, ilo ja hyvä olo läikkyvät mielessä yhtä aikaa niin kuin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaanin Me täytytään valosta äärellä. Kun hetken alkuhämmästelyn jälkeen löytää romaanin kerrontatavan, onkin jo kuin kotonaan novellimaisten pikkulukujen kyydissä.

Aluksi mieleeni nousi Mari Mörö ja Kiltin yön lahjat, ja vähän säikähdinkin: ettei vain kirjailija pyrkisi esikoisellaan liian lähelle kokeneempaa kollegaansa. Mutta pelko osoittautui turhaksi. Annastiina Storm on liikkeellä aivan omin eväin.

Me täytytään valosta on aihepiiriltään tuttu ja tavallinen mutta rakenteeltaan kekseliäs ja kieleltään notkea esikoisteos. Sen kirjoittajan eläytymiskykyä voi vain ihastella. Storm liikkuu suvereenisti kaikenikäisten henkilöidensä parissa ja kaikenlaisissa kielen rekistereissä.


ALKU eli ihan ensimmäinen luku "Alku" kannattaa lukea tarkasti. Silloin moni mitä- ja miksi-kysymys ratkeaa jo kärkeensä.

Äiti seisoo omenapuun alla valkoisessa leningissä ruusukimppu sylissään. Se on juuri valmistunut sairaanhoitaja ja vaimo, kuohkeaa maaperää Samin kylvettäväksi. Veijo ottaa kuvaa, Eeva hymisee vieressä ja paisuu ylpeydestä. Äiti on niiden tekemä priimapiirakka.

Kun kertoja kuitenkin taittelee valokuvasta lennokin ja heittää sen variksen pilkottavaksi, ele kertoo paljon. Siinä paljastuvat romaanin tarkoitus ja sen sisällön kipeys ja vielä hiutaleinen rakennekin:

Aikuisen mittaan kasvaneet pikkutytön jalkani painautuvat lämmintä maata vasten. Samalla pihalla leijuu maailmoita ja niiden lukemattomia tarinoita kuin hyttysparvia. Minä pyydystän niitä ja kokoan niistä omani.

Osuvasti nimetyt luvut ovat kohtauksia eri ihmisten elämäntilanteista ja leijuvat myös ajassa, mutta niistä koostuva perustarina on ehyt ja looginen. Välillä etenemisen pysäyttävät riimirunot ja omaperäiset sadut. Vedetään henkeä. Pidetään pieni mietintäpaussi.


TARINAN PERUSTUKSET on perhe ja lähisuku. On pelottava isä ja masentuva äiti, miehensä kuolemaa toivova, väsynyt Eeva-mummi ja leppoisa Veijo-ukki ja vielä äidin iloluontoinen, naimaton sisar Mervi. Kaikki he saavat romaanissa äänen ja tilaisuuden kertoa itse elämästään. Ketään ei jätetä vain muiden arvion varaan.

Tapahtumien keskiössä ovat kuitenkin 8-vuotias Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu. Kun äidin tila pahenee ja isän reaktiot käyvät yhä odottamattomammiksi, sisarukset saavat turvaa toisistaan ja kuvitelmistaan. Siljalla on barbileikkinsä ja ihmeitä tekevä ikoni, ja Santtu löytää kirjastosta avukseen ymmärtävän aikuisen, Pirken. Tykki Paskarin mielikuvituksellisista seikkailuista tulee mukavaa sivutukea.

Storm ei analysoi, selittele eikä osoittele, ja silti tapahtunut ja tapahtuva avautuvat lukijan eteen selvinä ja ymmärrettävinä. Tapahtumat ovat kuin katkelmia filminauhalta. Lukijan kuvanluku- ja eläytymistaito ratkaisevat, miten hän vastaanottaa kohtaukset ja mitä niistä ajattelee.

On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. Voi pyytää saanko leipää, muttei kannata pyytää leppäkerttupukua tai koiraa. Pitää syödä reippaasti vaikka olisi kuinka pahaa yökkäysruokaa.

Pääteema, lasten laiminlyönti, on raskas muttei Annastiina Stormin käsittelyssä ollenkaan niin synkkä, kuin saattaisi kuvitella. Jopa huonosti käyttäyviä aikuisia käy välillä sääli - tai he naurattavat. Stormin komiikantajulla ja replikoinnilla syntyisi varmasti osuvaa tragikomediaa myös näyttömölle.


PARASTA ROMAANISSA ovat tietysti lapset, joita nykykirjallisuudesta löydän harmittavan vähän. Annastiina Storm tarjoaa romaaninsa sisarusten matkassa paluun maailmoihin, jotka unohtuvat aivan liian helposti tai joiden kirjallista arvoa ei haluta ymmärtää.

Me täytytään valosta palauttaa mieleen, miten eri tavalla lapsi jäsentää maailmaa, miten tarkka hän on huomioissaan ja konkreettinen päätelmissään. Mitä pelokkaampi lapsi on, sitä herkemmin hän aistii ympäristöään ja yrittää olla mieliksi.

Stormilla on tarjota runsaasti hauskoja esimerkkejä Siljan ja Santun oivalluksista ja väärinkäsityksista mutta paljon myös riipaisevia kohtauksia yrityksistä selvitä tukalista tilanteista, korjata pahasti kolhittua itsetuntoa tai hävitä olemattomiin.

Niin sydämeenkäyvästi Storm lapsista kirjoittaa, että luulisi itse Isä Jumalankin heltyvän Santun iltarukouksesta, jossa läheisten lisäksi rukoillaan kaikkien pienten puolesta aina äidin vatsasta ennen aikojaan pudonnutta pikku pikku veljeä myöten, jotta kenenkään ei tarvitse olla piilossa ja leikkiä näkymätöntä.

Me täytytään valosta on mitä otsikollaan lupaa. Se on loppujen lopuksi valoisa ja rohkea selviytymistarina ja lämmin mielikuvituskylpy realismin kylmässä värjöttäville.


Annastiina Storm. Kuva:Anna Autio 









sunnuntai 13. elokuuta 2017

13. elokuuta 2017





Pojasta mieheksi New Yorkissa 


Steven Schraderin omaelämäkerralliset kertomukset tuovat mieleen Woody Allenin elokuvat



Steven Schrader: Se minkä ansaitsimme - kertomuksia New Yorkista. Suom. Aleksi Milonoff. LURRA Edotions 2016. 255 s.


Kolmannen yliopistovuoteni jälkeen vietin kesän vanhempieni vuokraamassa talossa Atlantic Beachessa, jossa luin ja yritin kirjoittaa novelleja. Minusta tuntui, etten pystynyt kilpailemaan isäni kanssa menestyksestä vaatebisneksessä. Ainoa mahdollisuuteni oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi.

Yhdeksäntoistavuotias amerikanjuutalainen Steven Schrader (s. 1935) on ollut kirjoittajakurssilla ja saanut jo yhden novelleistaan julkaistuksi, kun hän uskaltautuu näyttämään kertomuksiaan äidilleen. Äiti mainitsee niistä isälle, ja kun kodissa samana iltana kokoontuu isän ystäväpiiri jokaviikkoiseen pokeri-iltaansa, isä vaatii "uutta Tolstoita" lukemaan julkaistun novellinsa viskiä siemailevalle seurueelle. Vastaanotto on tietysti kehuva ja kannustava.

Tämä ja monta muuta mainiota tarinaa on tarjolla Steven Schraderin autobiografisessa kertomuskokoelmassa Se minkä ansaitsimme - kertomuksia New Yorkista. Kokoelmassa Schrader kertoo perheestään, kasvuvuosistaan ja elämästään New Yorkin varakkaan juutalaisväestön kortteleissa pienin, napakoin ja huumorilla sävytetyin kertomuksin.

Vaikka kirja rakentuu katkelmista eikä eteneminenkään tapahtu tarkasti aikajärjestyksessä, jälkivaikutelma ei ole pirstaleinen. Kertomuksista rakentuu kokonaiskuva elämästä New Yorkin "paremmissa piireissä"  1950-ja 1960-luvulla.

Teoksen alun kirjailijaesittelyssä tarinoiden ilmapiiriä verrataan Woody Allenin elokuviin Annie Hall (1977)  ja Manhattan (1979). Jos siis pitää Allenista, todennäköisesti viihtyy Schraderinkin parissa.


MUISTAN LAPSUUDESTANI kiinalaisen pesulan, kemikalion 187th Streetin ja Fort Washington Avenuen kulmassa ja Kurtzmanin karkkikaupan portaiden yläpäässä vastakkaisessa kadunkulmassa. Silloin kaikki tuntui pysyvältä.

Schraderin lapsuus- ja nuoruusmuistoista monet ovat kuin kenen tahansa samanikäisen pojan arkisia havaintoja ja kokemuksia koulussa ja kadulla, kaveripiirissä ja treffeillä. Ihan jokapojaksi Stevenistä ei kuitenkaan ole, siitä pitää huolen perheen huomattava - ja pojasta hävettävä - taloudellinen hyvinvointi kutsuineen, ravintolaillallisineen, palvelijoineen ja autonkuljettajineen.

Ongelmia on myös näkymättömissä. "Tämä ei ole onnellinen talo", toteaa yksi perheen palvelijoista suorasukaisesti ja perustelee havaintoaan sillä, että kotona ovat yleensä vain masentunut, eristäytyvä äiti ja perheen nuorin poika, kertoja. Isoveli on jatkuvasti omilla teillään ja isä liikekumppaneineen tai rakastajattarineen iltojaan viettämässä.

Tarinoiden huumorin, kepeyden ja itseironian takana on siis traaginen pohjavire. Puolasta Yhdysvaltoihin saapuneet vanhemmat ovat vieraantuneet toisistaan, ja ilmapiiri kotona on äidin itsetuhoisuuden ja isän piittaamattomuuden vuoksi jännitteinen.


VAATEALALLA RIKASTUNUT isä toivoo kertojasta seuraajaansa, mutta tämä vierastaa isän elämänohjetta "Tee rahaa ja tyydytä tarpeesi". Toki tarinoissa opetellaan, enemmän tai vähemmän onnekkaasti, myös "miesten tavoille", mutta päämääristä tärkeimmältä tuntuu kuitenkin kirjailijuus.

Oikeastaan hämmästelin, miten kevyesti kertoja sittemmin sivuuttaa avioliittonsa ja lastensa syntymät. Tutustuttuaan Puolassa käydessään lapsettomaan puolalaispariskuntaan Tomekiin ja Julitaan hän suorastaan kadehtii - ja romantisoi - heidän vaatimatonta mutta huoletonta elämäänsä.

Sellaisesta elämästä minäkin haaveilin. Neljän viiden maissa käytiin kaupassa ja tehtiin jotain arkista ruokaa. Maattiin kotona lukemassa ja rakasteltiin keskellä päivää. Käytiin maalla ystävien kanssa.

Uskonto ei kertojaa juuri kiinnosta. Amerikanjuutalaiset kirjailijat ovat juutalaisia juhlamenoja kiinnostavampia. Ennen pitkää autoritaarinen isäkään ei pysty estämään poikaansa erkanemasta perinteistä.


ISÄSUHTEESTAAN Schrader kirjoittaa paljon. Itsevaltaisen, dominoivan isän suosioon on vaikea päästä ja hänen valtapiiristään on vaikea päästä eroon, mutta kun se lopulta jollakin tavalla onnistuu, kertoja löytää isästään myös arvostettavia piirteitä.

Isä on esimerkkitapaus amerikkalaisen unelman toteutumisesta, tyhjästä huipulle               -noususta. Hänen ansiostaan myös kertoja on elänyt etuoikeutettujen elämää.

Poliittiset ja sosiaaliset ongelmat esitetään kertomuksissa yleensä verhotusti, mutta jotain silti nousee näkyvästikin esiin. Kun Schraderin opiskelijatytär tivaa isältään tämän suhtautumista yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, kirjailija päätyy mielenkiintoiseen kompromissiin:

Tärkeintä on päästä tasapainoon elämän epäoikeudenmukaisuuksien kanssa - niille pitää tehdä jotain, mutta samalla elämästä pitää voida nauttia.

Myös kokoelman nimi Se minkä ansaitsimme (What We Deserved) jää monimielisyydessään mukavasti mietityttämään.

tiistai 8. elokuuta 2017

8. elokuuta 2017



Väritöntä elämää osaavasti tarinoiden 

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien parissa viihtyy mutta ei haltioidu



Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2014. 330 s.


Haruki Murakamilta (s. 1949) on juuri ilmestymässä suomeksi uusi romaani Rajasta etelään, auringosta länteen. Sitä odotellessa luin vihdoin kolmisen vuotta sitten suomennetun Värittömän miehen vaellusvuodet.

Vaikka Murakamia on veikkailtu jo usean kerran Nobel-palkinnon saajaksi, jostain syystä en ole syttynyt tämän kansainvälisesti erittäin suositun kirjailijan tuotannolle enkä edelleenkään ilmoittaudu Murakami-faniksi, vaikka myönnän, että tarinankerronnan Murakami hallitsee.

Niinpä varoitan kaikkia Murakamin ihailijoita: JÄTTÄKÄÄ TÄMÄ JUTTU LUKEMATTA!


HYVÄSSÄ TARINASSA on koukuttava juoni ja pitävä rakenne. Nämä ehdot Värittömän miehen vaellusvuodet täyttää hyvin.

Romaanin päähenkilö 36-vuotias rautatieasemia suunnitteleva Tsukuru Tazaki tutustuu matkailualalla työskentelevään naiseen Saraan ja haluaisi suhteen edistyvän, mutta on psyykkisesti lukossa. Tarkkanäköinen Sara neuvoo Tsukurua selvittämään vaikeuksiensa syyt, ja mies alkaa tehdä työtä käskettyä. Mielenkiintoista on, että Tsukurun terapiaohjelmaan kuuluu myös matka Suomeen!

Tsukuru on lukioaikanaan kuulunut tiiviiseen viisikkoon, jonka muut jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ovat kuitenkin yllättäen ja selityksittä hylänneet hänet kohta hänen lähdettyään opiskelemaan Tokioon. Vaikeasta masennuksesta selvittyään Tsukuru on haudannut asian sielunsa pohjalle mutta päättää vihdoin ruveta ratkomaan oudon torjumisensa taustoja. Se arvatenkin vaatii entisten ystävien olinpaikkojen selvitystä ja hankkiutumista heidän puheilleen yksi kerrallaan.

Tarinan jännite syntyy arvoituksen vähittäisestä raottumisesta ja Tsukurun ja Saran suhteen seuraamisesta. Juonen viipyilevä eteneminen tekee tilaa päähenkilön henkilökuvan syventämiselle mutta pitää kuitenkin otteessaan. Vasta kirjan viime vaiheessa jännite herpaantuu ja lukijana alkaa kaipailla tiiviimpää lopetusta.


FANTASIAA mielellään viljelevä Murakami kirjoittaa päähenkilönsä Tsukurun tarinaa varsin realistisesti. Mielikuvituksellisia ja mystisiä elementtejä tarjoillaan lähinnä unissa ja sisäkertomuksissa. Niiden arvoituksellisuus lisää mukavasti tarinan jännitystä.

Olemassaolon kysymyksiä pohditaan kuitenkin aika pinnallisesti ja elämänohjeita jaellaan ylitunteellisesti. Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi  käynyt läpi tuskallista menetystä.

Saattaa toki olla, että japanilaista kulttuuria tunteva saa romaanin pohdinnoista ja ilmiöistä irti enemmän kuin ulkopuolinen. Suomentaja Raisa Porrasmaa on viitannut romaanin yhteyksistä animistiseen shintō-uskontoon ja sen milloin hyväntahtoisiin, milloin kaunaisiin henkiin, ja kieltämättä sellaisten vaikutus tapahtumien kulkuun pilkottaa useankin kerran henkilöiden mietteistä ja puheista.

Kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä, uhraamisesta ja uhriksi joutumisesta johtavat ajatuksiin ihmisen näkyvästä ja pimeästä puolesta ja tuovat mieleen Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden. Värittömän miehen vaellusvuodet onkin mielestäni lähinnä psykologinen romaani.

Tsukurun itsetutkiskelu ja vähittäinen itseymmärrykseen havahtuminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta Tsukurun rakastettu Sara tarjoilee psykologisia neuvojaan turhan korostetusti. Ennen pitkää minua alkoi häiritä myös Murakamin tapa toistaa toistamistaan symbolejaan ja aihelmiaan. Aivan kuin kirjailija ei luottaisi lukijansa muistiin ja ymmärrykseen.

Vaikka esimerkiksi erisnimillä ja niiden väreillä tai värittömyydellä leikittely tuntuu aluksi kekseliäältä ja vangitsevalta, liian usein toistettuna se menettää tehonsa ja alkaa vaikuttaa kiusalliselta. Sama pätee jatkuvasti kuunneltavaan Lisztin moniosaiseen Vaellusvuodet-pianoteokseen ja erityisesti sen aina soivaan 8. osaan Le mal du pays. Romaanin teemat henkinen vaellus ja koti-ikävä ansaitsisivat tulla esiin muillakin tavoin.


MURAKAMI tunnetaan siviilielämässään rohkeana yhteiskuntakriitikkona, mutta se ei paljonkaan näy hänen romaaneissaan. Värittömän miehen vaellusvuosissa kritiikki keskittyy aluksi muutaman sivuhenkilön elämäntapaan ja -arvoihin  ja vaikuttaa romaanin loppusivuilla päälleliimatulta.

Myös ympäristökuvaus jää romaanissa niukaksi. Tokio on kuin mikä tahansa suurkaupunki, ja sen asukkaaksi Tsukuru sulautuu kuin kuka tahansa ohi kulkeva väritön virkamies.

Päähenkilön Suomen-matkalta odottaa paljon: millaisena kirjailija mahtaa nähdä Suomen luonnon  ja mitä hän panee merkille kulttuuristamme?

Ennestään hänen tiedossaan ovat Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit ja lähes ainoa uusi tieto on, että Suomen teillä täytyy varoa hirviä. Suomen luontoa kirjailija kuvaa stereotyyppisesti, eikä Helsingistäkään anneta sen kummoisempaa vaikutelmaa.

Välistä romaanin kerrontakin muuttuu hämmästyttävän latteaksi: He istuivat vielä kerran vastakkain pöydän ääreen ja avautuivat toisilleen. Enimmäkseen he puhelivat sielun sopukoihin kätkemistään asioista, joita eivät pitkiin aikoihin olleet pukeneet sanoiksi. He kohottivat sydämensä kantta, avasivat muistinsa oven, pyrkivät kertomaan tunteistaan sellaisina kuin ne olivat. Kuuntelivat hiljaa toistensa puhetta.

Värittömän miehen vaellusvuodet sopi kyllä hyvin viihteelliseksi kesäkirjaksi, mutta vakavasti otettavaksi romaaniksi siitä ei ole. Se lienee välityö, kuten varteen otettavien kirjailijoiden kärkiteosten joukkoon kuulumattomia kirjoja on tapana luonnehtia.


Haruki Murakami. Kuva: Elena Seibert