tiistai 24. huhtikuuta 2018

24. huhtikuuta 2018


Siperia kirjailijoiden opettajana

Martti Anhavan esseissä vankileirejä katsotaan monelta kulmalta



Martti Anhava: Siperia opettaa. Kirjoituksia. Otava 2018. 335 s.



Siperia on seutu joka ei ole paikka. Siperialla ei ole rajoja. Siperia on kielikuva ja mielentila. Matkakirjailija Ian Frazer mainitsee että New Yorkin ja Los Angelesin paremmissa ravintoloissa Siperiaa ovat sivupöydät.

Näin Martti Anhava (s. 1955) aloittaa eessekokoelmassaan Siperia opettaa kirjoituksen, jossa piirretään eräänlaista yleiskuvaa "Siperia-matkailusta" ennen vallankumousta.

Anhava kertoo Siperian valloittamisen alkaneen lokakuussa 1582 kasakoiden toimesta, mutta valtavan alueen asuttaminen kävi hitaasti ja paljolti samalla tavalla kuin asutettiin Australiaa ja Pirunsaarta. Siperian asuttamisen historia on paljolti karkottamisen historiaa, kirjoittaa Anhava.

Kun vallanpitäjille alkoi selvitä, millaisia luonnonrikkauksia Siperia tarjosi, väkeä alettiin tuomita sinne pakkotöihin. Hallitsijat toimivat kukin oikkujensa mukaan, ja lähetettävien määrä ja laatu vaihtelivat. Keisariajan Venäjän tunnetuin karkotusten aalto sai alkunsa ns. dekabristien kapinasta joulukuussa 1825.

Dekabristien kirjoittamat muistelmat tarjoavat monenlaista tietoa karkotettujen elämästä eri kolkissa Siperiaa. Ne karkotetuista, jotka kuuluivat aatelissukuihin ja olivat hyvin koulutettuja, saivat monesti ihan kelvollisia työtehtäviä, ja muutamilla heistä oli myöhemmin hyvinkin valoisat käsitykset Siperian tulevaisuudesta.

Anhava kirjoittaa: Noiden perustajaisien kokemuksiin viitaten uljaita uusia arvojaan luova neuvostovaltio olisi voinut mainostaa Siperiaa miesten kouluna ja sinne olisi voinut lähteä nuorta väkeä ihan omasta tahdostaan. Tosin kuitenkin kävi.


SIPERIA-esseet osoittavat Anhavan laajan perehtyneisyyden aiheeseen. Anhavalla on tarjota hengästyttävä määrä tietoa niin nimekkäistä Siperian-kävijöistä kuin monista vähemmän tunnetuista ja minulle myös täysin tuntemattomista kirjailijoista.

Tunnetuimpia ovat tietysti Dostojevski, Tšehov ja Solženitsyn. Dostojevski karkotettiin Siperiaan 1849. Hänen kokemuksistaan Tobolskin pakkotyölaitoksessa saa hyvän käsityksen romaanista Muistelmia kuolleesta talosta, mutta Anhava löytää Siperian opetuksia Dostojevskin muustakin tuotannosta.

Tšehov tutustui Siperiaan vapaaehtoisesti hankkiutuessaan 1890 tutkimaan Sahalinin saaren rangaistussiirtolan oloja. Pohtiessaan Tšehovin Sahalin-matkakirjan vaikuttimia ja vaikutuksia hänen myöhempään tuotantoonsa esseisti ei suinkaan ole aina samaa mieltä yleisten käsitysten kanssa. Kiinnostavia esseistä tekevätkin juuri kyseenalaistukset ja uudenlaiset näkökulmat.

Solženitsyn pidätettiin helmikuussa 1945 ja tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen neuvostovastaisesta agitaatiosta. Ivan Denisovitšin päivässä ollaan "ojennusleirillä" jossain nimeämättömässä paikassa Siperiassa, mutta Ensimmäinen piiri sijoittuu jo Moskovan lähistölle Mavrinon erikoisvankilaan.

Gulag - vankileirien saaristo -teosta Anhava kertoo kirjailijan kirjoittaneen yli kymmenen vuotta. Siinä Solženitsyn kuvaa leirien kehitysvaiheet vuodesta 1918 Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan asti.  Anhava tiivistää:

Kaiken kaikkiaan Solženitsynin tapa lomittaa kokonaisten kansanryhmien ja yhteisöjen kohtelua kuvaaviin katsauksiin irvokkuudessaan puhuvia ja puhuttelevia yksittäisten ihmisten kohtaloita saa raportin näyttämään jonkinlaiselta Tuhannen ja yhden yön tarinoiden painajaisversiolta.

Entistä kiinnostavammaksi esseen tekee se, mitä Anhava esittää vuonna 1960 virallisesti lakkautetun Gulagin senjälkeisestä elämästä ja yhteydestä venäläiseen mielenlaatuun. Anhava lainaa venäläisen ihmisoikeusaktivistin ja poliitikon Sergei Kovaljovin mielipidettä vuodelta 2012: Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin.

On väitteestä mitä mieltä tahansa, se tuo väistämättä mieleen Venäjän viime aikojen tapahtumia mutta panee myös miettimään, millaisia seurauksia itse kunkin kansakunnan traumaattisilla kokemuksilla mahtaakaan olla.

Anhava muistuttaa gulagien yleisyydestä tänäkin päivänä eri puolilla maailmaa. Samaan tapaan kuin Siperia myös Gulag on muuttunut yleiskäsitteeksi eli tarkoittamaan tietynlaista vangitsemis- ja vankilajärjestelmää. Esimerkkejä tulee mieleen niitä mainitsemattakin.


KIRJAN PISIMMÄSSÄ, 50-sivuisessa itsenäiseksi osastoksi sijoitetussa väliesseessä ei yritetä pysyä hengissä vankileireillä vaan vietetään Stalinin ajan "arkielämää" Moskovassa ja sen liepeillä. Essee käsittelee Juri Trifonovia ja hänen tuotantoaan, mm. teosta Talo rantakadulla.

Anhava määrittelee kirjan sanomatta jättämisen taidonnäytteeksi, eikä suotta. Elämäkertatietojen perusteella Trifonovin tasapainottelun totuuden näyttämisen ja sanomatta jättämisen välillä ymmärtää oikein hyvin. Mielenkiintoinen lisä esseessä on muistikäsityksen pohtiminen Proust-vertailuineen.

Kokoelman loppuun on sijoitettu jo kertaalleen Filmihullussa julkaistuja elokuvaesseitä sekä kolme Paavo Haavikkoa käsittelevää kirjoitusta. Vaikka näissäkin esseissä on hetkensä, tuhdin ja ravistelevan Siperia-kierroksen jälkeen niistä on vaikea innostua.


Martti Anhava. Kuva: Irmeli Jung







lauantai 21. huhtikuuta 2018

21. huhtikuuta 2018




Nuori tulokas villitsee vanhat vainajat Georgetownin hautausmaalla 

George Saundersin kokeellinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker -palkinnolla



George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017). Suom. Kaijamari Sivill. Siltala 2018. 415 s.




Lincoln bardossa on yhdysvaltalaisen George Saundersin (s. 1958) ensimmäinen romaani. Saundersilta löytyy kuitenkin suomennettuina jo kaksi novellikokoelmaa: Joulukuun kymmenes (2015; Kirjareppu 13.8.2015) ja Sotapuiston perikato (2016).

Suosittelen kokoelmia romaanin lämmittelylukemisiksi tai jatkonautinnoiksi. Resepti on molemmissa samankaltainen: tarjolla on sopivassa suhteessa kirpeää, hilpeää ja kauhistuttavaa. Romaanissaan Saunders sekoittaa joukkoon vielä liikuttavan ainesosan.


TIIBETTILÄISESSÄ buddhalaisuudessa bardolla  tarkoitetaan kuolemanjälkeistä välitilaa. Saundersin romaanin vainajat eivät kuitenkaan eri syistä halua jatkaa matkaansa eteenpäin vaan parveilevat henkiolentoina hautojensa tiimoilla Georgetownin hautausmaalla.

He uskovat pääsevänsä vielä takaisin entiseen elämään ja puhuvat nykyisestä olomuodostaan kiertoilmaisuin. Vainaja on sairashahmo, arkku sairaskirstu ja krypta sairasmaja. Ja "sairailta" he todella näyttävätkin, kuka milläkin tapaa!

Romaanin kolme aktiivisinta henkeä ovat tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Vollman, itsemurhan tehnyt homoseksuaali Bevins ja kolmikon järkimies pastori Thomas. Ilkialastoman, lommopäisen Vollmanin elin on paisunut kuin..., Bevinsillä on silmäpareja, neniä ja käsiä vaikka muille jakaa, ja nilkuttava pastori liikkuu aina juosten. Ominaisuuksilla on enemmän tai vähemmän selvä yhteys kantajiensa elämänvaiheisiin.

Kummallisen henkiyhteisön järjestys häiriintyy pahan kerran, kun hautausmaan erääseen kryptaan tuodaan presidentti Lincolnin 11-vuotiaan, lavantautiin menehtyneen pojan Willien ruumis. Uteliaita henkiä haahuilee pojan ympärillä tungokseen asti.

Osa hengistä toivoo jotenkin hyötyvänsä kuuluisasta lapsivainajasta, mutta Vollman, Bevins ja Thomas ovat aidosti huolissaan. Olo välitilassa on kiirastulen kaltaista kärsimystä, ja kolmikko tahtoisi lapsen jatkavan matkaansa mahdollisimman pian. Presidentin suru tekee lähdön kuitenkin ongelmalliseksi.


SAUNDERS on kertonut romaaninsa alkusysäykseksi erään faktana pidetyn yksityiskohdan Willien kuoleman tiimoilta. Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty jo vuoden verran, kun helmikuussa 1862 poika sairastui ja kuoli. Presidentin kerrotaan olleen niin surun murtama, että hän palasi usean kerran kryptaan pitämään sylissään rakkaan lapsensa ruumista.

Presidentin suru saa kansalaisilta ensin osakseen myötätuntoa, mutta kun taistelukentillä  nuorten miesten ruumiskasat kasvavat kasvamistaan, soraäänten kuoro alkaa voimistua.

Saundersin tapa kertoa rinnakkain henkimaailman ja reaalimaailman tapahtumia on erikoinen ja hauska. Varsinaista kertojaa ei ole lainkaan. Kirjailija rakentaa romaaninsa kokonaan vaihtuvien äänten ja erilaisten lähteiden keskusteluksi ja jatkumoksi.

Reaalimaailman tapahtumia ja reaktioita seurataan monenlaisia oikeita ja keksittyjä lähteitä siteeraten, mutta myös sairashahmojen dialogi käydään repliikein, joiden puhuja selviää vasta repliikin lopussa olevasta lähdemerkinnästä.

Kuulostaako vaikealta? Lukeminen on kuitenkin helppoa ja nautinnollista. Keskustelu paljastaa nopeasti henkipuhujien luonteenpiirteet, sainoisinko kaikessa raadollisuudessaan, ja sitaatit reaalimaailman reagoinnista ovat nekin osuvalla satiirilla silattuja. Elämä tuntuu olevan samanlaista karnevaalia siellä ja täällä.


HENKIMAAILMAN roisi käytös ja sen puhetulvan virtuoottinen kakofonia hiljenevät kuitenkin riipaisevaksi surun kuvaukseksi aina, kun kirjailija ryhtyy kuvaamaan isän ja pojan epäonnistumaan tuomittuja yhteydenpitoyrityksiä. Pietá-aiheen lisäksi Saunders liittää kohtauksiin muitakin kristillisiä viitteitä. Silti eri uskonnot näyttävät olevan hänelle ennen kaikkea hyvää kirjallista materiaalia.

Lincoln bardossa on vaikuttava surutyökuvaus, mutta siinä on kyse muustakin.

Romaanissa ovat vaakakupissa henkilökohtainen ja yleinen, yksilö ja yhteiskunta. Presidentin on vapauduttava surustaan, ei vain henkimaailman tahdosta ja poikansa vapahtamiseksi, vaan kansalaistensa parhaaksi.

Aaveyhteisössään Saunders antaa äänen usein kaikkein surkeimmalle, törkeimmälle ja vähäosaisimmalle väelle, köyhille ja rähjäisille, syrjityille, kaltoin kohdelluille ja orjille. Kansan ääni pääsee eri rekistereissään kuuluville myös lähdeaineistossa. Saunders ei kaunistele kansaa, se on mitä on, mutta se on sitä näissä oloissa. Syyttävä sormi osoittaa hyväosaisiin valtaa käyttäviin.

Pääteemaksi George Saundersin vuoroin koomisessa ja traagisessa mutta kaiken matkaa riemastuttavan originellissa seikkailussa nousee ajatus realiteettien myöntämisestä ja niihin taipumisesta. Vasta, kun ihminen ja yhteisö tunnustavat itsepetoksensa ja suostuvat katsomaan totuutta suoraan silmiin, on mahdollista päästä eteenpäin ja kohti parempaa huomista.

George Saunders. Kuva: Tim Knox / Eyevine





torstai 19. huhtikuuta 2018

19. huhtikuuta 2014


Fantasian keinoin todellisuuden ytimeen 


Leena Krohnin romaania Kadotus ei kannata jättää kertalukemiselle, ja hyvää matkaseuraa saa Pirjo Lyytikäisen Krohn-esseistä 



Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. 159 s.
Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla. Leena Krohnia lukiessa. Teos 2018.
224 s.



Leena Krohnin (s. 1947) uuden romaanin nimi Kadotus ei suinkaan suoraan viittaa paratiisin vastakohtaan. Kadotus on löytötavaratoimisto, johon hyväntahtoiset ihmiset toimittavat toisten kadottamia tavaroita.

Krohnin Kadotukseen kätkeytyy silti muitakin merkityksiä. Tyypilliseen tapaansa Krohn on huolestunut nykymenosta ja tällä kertaa erityisesti siitä roinamäärästä, jota jatkuvasti ja piittaamatta kartutamme ja kasaamme kaatopaikoille. Niinpä holtittoman elämämme loppupäässä häämöttääkin, ei suinkaan autuus, vaan katastrofi, kadotus.


DYSTOOPPINEN Kadotus on varoitustarina, vaikka siinä vietetään iloista taiteiden ja elämysten iltaa. Kaupungin puistoihin ja toreille on pystytetty telttoja ja esiintymislavoja, ja kävelykujillakin yleisön yllättävät mitä erikoisimmat performanssit ja taideluomukset.

Romaanin lähtötilanne on realistinen, mutta pian tunnelma muuttuu oudoksi ja mystiseksi, unen kaltaiseksi. Illuusiovaikutelma on vahva. Harha ja aito sekoittuvat keskenään, ja ilmassa on vaaran merkkejä.

Juhlijoiden joukkoon on soluttautunut myös epäilyttävää väkeä, eikä taideteostenkaan suhteen kannata olla liian herkkäuskoinen. Suosiota keräävän, ympäristöään vääristäen heijastavan peilimunan sisältä kuuluu uhkaavia ääniä, viisimetrisen kalkkarokäärmeen naisenpää hymyilee pahaa enteillen, eikä litteä paperimassamieskään ole järin ystävällistä juhlaseuraa.

Suurin osa ihmisistä jatkaa kuitenkin ilonpitoaan huolettomina kuin lapset.


ROMAANISSA ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei sellaiseksi lasketa löytötavaratoimiston virkailijaa, mietiskelijää, jolle illan antina kuljetetaan neljätoista arkista esinettä. Kukin hukattu tavara on peräisin jostakin illanaikaisesta kohtauksesta, ja romaani rakentuu kuin verkko esineiden ja niiden kadottajien toisiinsa linkittyvistä tarinoista.

Avain, sateenvarjo, korvakoru, talutushihna, balettitossu, lyijykynä, kullanväriset sakset...

Virkailija katselee kokoelmaa ja miettii: Tavara ei ole vain materiaalia. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. - -  Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymättömän. Se on suunnitelma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli.

Vaikka Krohn arvio nykymaailmaa kirpeän satiirisesti, hänen huolensa ihmisestä ja ihmiskunnasta huokuu aina myötätuntoa ja toivoa. Romaanin kertoja ymmärtää, että ihmiset tarvitsevat myös tarpeetonta, sellaista kuin leikki, taika, unennäkö. Taide.

Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa ja ikuista.

Kaatopaikoilla todellisuus on toisenlainen. Välistä kertoja ennustaa kuin pyhän kirjan profeetta: Kaatopaikka on totuuden paikka. - - Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.


KADOTUKSEN  sivumäärä on pieni mutta anti niin runsas, ettei sitä ota haltuunsa vielä toisellakaan lukemisella.

Kronin teksti on viisasta, kaunista ja monimerkityksistä, niin kuin nykykirjallisuuden suureksi klassikoksi luonnehditulta kirjailijalta sopiikin odottaa, ja professori Pirjo Lyytikäisen (s. 1953) avulla siihen löytää vielä lisää ulottuvuuksia.

Esseeteoksessaan Pilviä mailmanlopun taivaalla Lyytikäinen kirjoittaa ennen kaikkea Krohnin 2000-luvun kirjoista mutta nostaa esiin kirjailijan aiempaakin tuotantoa. Lyytikäinen itse kirjoittaa niin selkeää ja kaunista kieltä, että teoriakammoisetkin voivat huoletta tarttua esseisiin.

Lyytikäinen kertoo, kuinka Krohn fantastisten hahmojensa lomassa kuvaa mieluusti esineitä, joihin liittyy monenlaista symboliikkaa ja kulttuurista muistia. Väite todentuu hyvin Kadotuksen esineistön tarkastelussa. En ole kuunaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi kynän elämää ja tehtäviä ihmisen ja ihmiskunnan vaiheissa!

Krohnin teosten satiiria, melankoliaa ja niiden yhdistelmiä Lyytikäinen käsittelee paljon ja valaisevasti, ja lisää esimerkkejä löytyy Kadotuksesta. Innostuin myös esseestä, jossa käsitellään inhon estetiikka Krohnin tuotannossa.

Kadotuksestakin löytää kohtauksia, jotka inhottavat. Yksi sellainen on groteski performanssi, jossa Kärpästen rouvaksi (!) itsensä nimennyt alaston, vanha nainen on sulkeutunut puhelinkoppiin raatokärpästen kidutettavaksi. Huomiota kiinnittävät myös romaanin useat kuoleman kuvat ja kuvaukset.

Lyytikäinen tähdentää, että vastenmielisten kuvien viljelyllä on tärkeä tehtävä. Samalla tavalla, kuin voidaan sanoa, että Krohn ei kirjoita fantasiaa vain fantasian vuoksi, on paikallaan muistuttaa,että hänen tarkoituksensa ei ole vastenmielisillä kuvilla vain herättää inhoa ja kauhua vaan panna lukija niiden kautta miettimään hyvän ja pahan kysymyksiä ja pohtimaan maailmaa ja ihmisen tilaa.


LEENA KROHNIN Kadotuksen lukeminen on monella tapaa löytöretkeilyä. Hänen allegorinen ja kaleidoskooppimainen kerrontansa ja monimielinen kielensä tarjoavat runsaasti keksimisen iloa, ja mielihyvää tuottaa myös tekstiin upotettujen kulttuuristen viitteiden havaitseminen.

Lyytikäinen korostaa, kuinka Krohnin kertojanlaatuun kuuluu oleellisena osana tarjota todellisuuteen monenlaisia näkökulmia ja herättää ristiriitaisia tunteita. Samalla Krohn luo arjesta toista todellisuutta. Arki muuttuu karnevaaliksi - usein kitkeräksi, mutta aina ajattelun ja kuvittelun juhlaksi.

Siispä juhlimaan!

Leena Krohn. Kuva Laura Böök

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

11. huhtikuuta 2018


Jos rasismi voittaa, tulevaisuus on tuskallinen


Johannes Anyurun palkittu romaani puhuttelee kauheudellaan ja kauneudellaan


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017). Suom. Outi Menna. S&S, 2018. 303 s.



Johannes Anyuru (s. 1979) on ruotsalainen kirjailija ja runoilija, joka oli ehdolla August-palkinnolle jo kansainvälisellä läpimurtoteoksellaan Myrsky nousee paratiisista (2014). Palkinto tuli kuitenkin viime vuonna hyvin erityyppisellä romaanilla He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Outi Mennan jälleen taitavasti suomennettu romaani on vaikuttava ja surumielinen kuvaus siitä, mihin epäonnistunut pakolaispolitiikka ja rasismin lisääntyminen voivat pahimmillaan johtaa.



ROMAANI ALKAA rajusti kolmen islamistinuoren terrori-iskulla sarjakuvakaupan yleisötilaisuuteen Göteborgissa. Tilaisuudessa puhuu satiirisia Muhammed-strippejä piirtänyt taiteilija. Mieleen nousee heti satiirilehti Charlie Hebdoa vastaan tehty isku Pariisissa 2015.

Romaani kuitenkin lähtee alkutilanteesta aivan omille teilleen ja ottaa käsittelyynsä ruotsalaiseen yhteiskuntaan pesiytyneen muukalaisvihan. Kertojana romaanissa on afrikkalaistaustainen muslimi, jonka suunnitelmissa on kirjoittaa tapahtumista kirja.

Terroristeista kahden, syyrilais- ja irakilaistaustaisten nuorten miesten Hamadin ja Aminin, henkilöllisyys selviää heti, mutta kolmas heistä on arvoituksellinen nuori nainen. Hänen tehtävänsä on kuvata isku ja välittää kuvaa samanaikaisesti ulkomaailmalle. Isku epäonnistuu, ja seuraavassa luvussa tyttö, kolmikon ainoa eloonjäänyt ja romaanin varsinainen päähenkilö, on jo Tundra-nimisessä oikeuspsykiatrisessa sairaalassa.

Kun kertoja saapuu tapaamaan Tundra-tyttöä, kuten hän tätä nimittää, hän tietää tytön 14-vuotiaana islaminuskoon kääntyneeksi belgialaisnuoreksi, joka monien erittäin traumaattisten vaiheiden jälkeen on päätynyt Göteborgiin.

Kirjailijalle tyttö kuitenkin tarjoaa aivan toisenlaisen tarinan henkilöstään ja historiastaan, joka sijoittuukin  - lähitulevaisuuteen.

Siinä tarinassa, sairaalassa kirjoittamissaan muistiinpanoissa, tyttö kertoo olevansa Algeriasta Ruotsiin tulleiden vanhempien tytär ja joutuneensa muuttamaan Kaningården-nimiseen göteborgilaislähiöön. Tästä maahanmuuttajien asuttamasta alueesta on Anyurun dystopiassa tullut paikka, jonne eristetään mm. sellaiset maahanmuuttajat, jotka kieltäytyvät kirjoittamasta jokavuotista kansalaissopimusta tottelevaisuudestaan. Heidät määritellään valtion vihollisiksi.

Miten tytön tulevaisuudenmuistoihin tulisi suhtautua? Skitsofreenikon harhoina? Vankeudessa aivopestyn ja kidutetun ihmisen hallusinaatioina? Kertoja, joka itsekin on asunut Kaningårdenissa, haluaa kuunnella tyttöä mitätöimättä tämän muistikuvia. Kohtaamisista tulee tärkeitä molemmille.



ANYURU hyödyntää romaanissaan taitavasti ja omintakeisesti tieteiskirjallisuuden aikamatka-aihetta. Kaikki kirjassa vaikuttaa hyvin todelliselta. Tytön kuvaukset lapsuudestaan tulevaisuuden Ruotsissa näyttäytyvät sekä mahdollisina että pelottavina.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin onkin oikeastaan yhtä aikaa ajankohtainen ja enteellinen varoitustarina. Se on painajaismainen kuvaus kahtiajakoisesta ja muukalaisvihamielisestä Euroopasta, jossa rasismi ja fasismi eivät kuulu vain historiaan vaan ovat edelleen realiteetteja.

Valitettavan tutuilta tuntuvat esimerkiksi romaanissa esiintyvät väkivaltaiset "ritarisydämet", jengit, jotka ajavat isänmaan asiaa pelottelemalla ja hakkaamalla kaikkia muualta tulleita. Eikä ympäristö ole mahtavinaan mitään.

Suoria vastauksia nuorten maahanmuuttajien radikalisoitumiseen ei anneta. Romaanin kertoja yrittää parhaansa mukaan selvittää sarjakuvakaupan iskuun osallistuneiden nuorten motiiveja ja käy haastattelemassa myös heidän omaisiaan, mutta kaikki ovat yhtä hämmentyneitä.

Ruotsalainen elämä, se ei riittänyt hänelle koskaan, sanoo Hamadin isä, ja Aminin äiti ihmettelee poikansa fanaattista jihadistiksi ryhtymistä, kun tämä kuitenkin nimitteli läheisiään tyhmiksi, muslimeiksi.



OMAISTEN HAPUILEVISTA vastauksista kuultaa samansuuntainen käsitys ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuin on kertojalla ja Tundra-tytöllä: Ne, joita ruotsalaiset pitivät ruotsalaisina, olivat ruotsalaisia. - - Minä en ollut ruotsalainen, koska olin muslimi. Kun edes maassa syntyneiden toisen polven muslimitulokkaiden on vaikea saada ruotsalaisstatusta, ei ihme, että he tuntevat alituista vierautta.

Ei kukaan halua olla vihattu, vähätelty tai näkymättömänä ohitettava, eikä kukaan halua antaa lapsilleen perinnöksi alituisia huonommuuden ja pelon tunteita. Jokainen ihonväriin, kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta haluaa olla olemassa, näkyä ja tulla rakastetuksi. Romaanissa toistuu ajatus unelmista ja unelmien kohteena olemisesta.

Kertojan vaimo muistelee mustan amerikkalaisen oikeustaistelijan ja runoilijan Audre Lorden ajatuksia ja miettii: Muslimeilla on ehkä Ruotsissa tänä päivänä sama tilanne. Kukaan ei unelmoi meistä paitsi Daesh (Isis). Hiukan myöhemmin kertoja pohtii samaan tapaan: Hamad tarjoili tytölle ja Aminille unelman, jossa oli tilaa heille kummallekin.

Johannes Anyuru tietää, mistä puhuu. Dystopiastaan huolimatta hän silti selvästikin haluaa uskoa parempaan huomiseen.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on, kuten nimikin vihjaa, kertomus kadotetuista lapsista, romaaniin pilkahtelee myös valoa. Erityisesti sitä säteilee lasten ja nuorten maailmasta. Kertojan pikkutytölle erilaisuus ei ole ystävystymisen este, ja Tundra-tytön ja hänen juutalaisen bestiksensä Liatin teinityttöhupatuksissa on synkissäkin oloissa huojentavaa keveyttä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lyyrikkonakin tunnetun Anyurun kaunis ja suggestiivinen romaani, jonka surun ja rohkeuden kuvissa ja kuvauksissa ajatukset viipyvät vielä pitkään romaanin lukemisen jälkeen.


Johannes Anyuru. Kuva:Mercies May










tiistai 20. maaliskuuta 2018

20. maaliskuuta 2018




Lopun ajan lähestyessä keinot kovenevat 


Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat rohkenee katsoa herätysliikkeen sielunhoidon yöpuolelle


Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018. 368 s.



Katso, pappa, miten aurinko paistaa pienestä kolosta pilvien välistä. Ihan kuin taivaaseen olisi tullut reikä, josta Jumala puhuu. Tuommoisesta reiästä Jeesus laskeutuu viimeisenä päivänä ruskeat nahkasandaalit edellä ja valkoinen viitta ja tumma tukka hulmuten. Pappa, nyt olisi sopiva ja oikea hetki. Minua ei pelottaisi yhtään. Sanoisin Jeesukselle vain, että Jumalan terve ja vihdoinkin.

Näin juttelee alakouluikäinen Aaron Taisto-papalleen kesäiltana linturetkellä. Seuroissa pappa on saarnannut maailmanlopun lähestymisestä, mutta Aaronille se ei ole mikään ongelma, onhan hän uskovainen Jumalan lapsonen.

Pauliina Rauhalan (s. 1977) toinen romaani Synninkantajat sijoittuu esikoisteoksen Taivaslaulu (2013) tavoin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiriin. Taivaslaulu kertoo nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden perheelle herätysliikkeen ehkäisykielto uhkaa käydä ylivoimaiseksi koettelemukseksi. Tarina sai suuren suosion myös kahtena teatteriversiona.


SYNNINKANTAJISSA ollaan pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla 1970-luvun lopulla. Aaronille toinen tärkeä isovanhempi on äidin puolen Aliisa-mummo, joka lestadiolaisuudestaan huolimatta on uskonasioissaan paljon Taisto-pappaa avaramielisempi. Kun taistelu vääräuskoisia vastaan kovenee, rajanvedot ja säännöt tiukkenevat. Taisto-papan tehtävä  saarnamiehenä ja Siionin muurien vankkumattomana vartijana on hoitaa Aliisa visusti omiensa joukkoon.

Aliisa on alun alkaen tehnyt väärin mennessään naimisiin uskottoman kanssa. Hänen Jalmarinsa on jo haudassa, mutta nuorin tytär Auroora uhkaa jatkaa äitinsä jäljissä rakastuessaan hänkin vääräuskoiseen. Nyt Aliisalta vaaditaan julkista parannuksentekoa. Hänen on pantava tyttärensä järjestykseen ja erottava hänelle rakkaasta kirkkokuorosta ja diakoniatyöstä, tai hänet julistetaan "sidotuksi" eli erotetaan herätysliikkeestä.

Aurooran osa ei ole kadehdittava, mutta vaikeinta on Aaronilla kahden rakkaan isovanhemman erimielisyyksien välissä. Näkökulmia vaihdellen kirjoitettu romaani vuoroin suututtaa ja liikuttaa. Kun Aaron ahdistuksissaan kirjoittaa henkilökohtaiseen  Tärkeiden Asioiden vihkoonsa suurin kirjaimin: "Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan", lukijalla on itku kurkussa.

Toisaalta Aaronin kanssa on myös hauskaa. Pikkuvanha, sisäisissä maailmoissaan vaelteleva ja herkkä Aaron on kuunnellut tarkasti pappansa saarnoja ja opetuksia mutta lukenut myös Tex Willerit ja osaa Siionin virsien lisäksi Uralin pihlajat ja Pavarotit. Omissa oloissaan viihtyvän pikkupojan elämä ei suinkaan ole väritöntä vaan hänen pääkopassaan tapahtuu paljon ja huikeita asioita. Totta Mooses!


ROMAANIN IHMISKUVAT eivät ole mustavalkoisia, vaikka lukijana mielellään asettuukin rauhaa rakentavan Aliisan puolelle tinkimätöntä Taistoa vastaan. Kun vanha kalamies Taisto kulkee luonnossa, hoitaa kasvejaan, ruokkii lintujaan ja opastaa nuorta Aaronia, hänestä löytyy viisautta ja lempeyttä yllin kyllin. (Vain Eeva-vaimolleen hänen on jostain syystä vaikea olla ystävällinen.)

Rauhala näyttää, kuinka saarnamiehen asema pakottaa Taisto-papan ratkaisuihin, joista hän itsekin kärsii. Romaanin nimi Synninkantajat viittaakin oikeastaan sen kaikkiin henkilöihin. Syntejä eivät kanna vain ne, jotka syntisiksi saarnataan, vaan sijaiskärsijöinä niiden alla tuskailevat kaikki syntisiksi "sidottujen" läheiset ja erityisesti suojattomimmat.

Viidennen äänen Rauhala antaa romaanissaan sen fiktiiviselle kirjoittajalle, jonka Matkakertomus-nimisissä tilityksissä teemaa on selvästikin tarkoitus syventää ja yleispätevöittää. Ajatus uuden kirjan löyhästä liitoksesta esikoisteokseen on mainio, mutta Matkakertomuksen sisällöstä en oikein innostunut. Olisin luottanut lukijan kykyyn laajentaa teemaa itse mielessään.

Minua alkoi mietityttää, millaisessa tilanteessa hoitokokousten kaltainen hätäännys syntyi ja levisi. Millaiset yhteiskunnalliset muutokset ajassa aiheuttivat sen, että hengellinen yhteisö alkoi käpertyä itseensä ja käyttää henkistä väkivaltaa omiaan "suojellakseen"? Romaaniin liitetyt fiktiiviset pöytäkirjat antavat joitain vastauksia.


PAULIINA RAUHALAN romaanin kieli on niin tunteikasta, maalauksellista, runollista ja runsasta, että ymmärrän Matkakertomuksen myös tarkoituksellisiksi tauoiksi, joissa kertomatyyli hetkeksi rauhoittuu asiaproosaksi. Silti viihtyisin hyvin koko romaanin matkan Rauhalan kaunokirjallisessa kielikylvyssä.

Synninkantajissa yksinkertainen agraari elämäntapa ja väkevä luontosuhde on kuvattu niin antaumuksella ja myötäeläen, että haluaisi itsekin olla kulkemassa romaanin poluilla ja peltovierillä, käydä Taisto-papan kanssa kalassa ja Aliisa-mummon kanssa männynjuuria kaivelemassa.

Arkiaskareet tuntuvat Rauhalan kuvaamina pyhäisemmiltä kuin mitkään saarnatilaisuudet, vaikka Aaronin mielestä pappa julistaa Sanaa kuin orkesterinjohtaja, jota itse Jeesuskin tottelisi. Jopa pyykkien mankeloinnista tulee seesteinen olo, kun Aaron katsoo mankelointiliinan sisältä paljastuvaa lakanaa ja ajattelee: Ei siinä löydy ryppyä, / ei mitään saastaista.

Jo Taivaslaulussa Pauliina Rauhala osoitti kuvallisen kielenkäytön taitonsa, ja Synninkantajissa kaikkiin aisteihin vetoava kuvallisuus saa vielä lisää tehoja. Runsaimmat ja erottuvimmat luontohavainnot ja -metaforat ovat lintumaailmasta, jolla on romaanissa muutoinkin monenlaista symbolista tehtävää.



VÄLISTÄ KIELTÄMÄTTÄ tuntui jo siltä, että vähempikin kuvakieli riittäisi, mutta toisaalta symboliikka toimii erinomaisesti kalastustermeineen, arkkeineen, linnunpönttöineen ja sähköaitoineen. Monet symboleista ovat peräisin hengellisestä kielestä, jota Rauhala käyttää muutoinkin henkilöidensä sieluntiloja avaamaan.

Raskaasta aiheesta huolimatta romaanissa on myös keveät hetkensä ja humoristiset kohtauksensa. Rakastumisen tilaa kuvatessaan Pauliina Rauhala panee tanssimaan lehmätkin, vaaleanruskeat nupopäät ja laikukkaat ayrshiret, ja Aaronin ja Aliisan-mummon aurinkoisissa Mooses-leikeissä olisin vaikka kavala faarao, kunhan vain pääsisin mukaan.

Pauliina Rauhala on niin taitava lapsen sisäisen maailman kuvaaja, että jään hyvin innostuneena odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa - lastenkirjaa.

Pauliina Rauhala. Kuva: Vesa Ranta













keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

14. maaliskuuta 2018



Tältä tuntuu tulokkaasta  

Elin Willowsin esikoisromaania lukee kuin ihmiskoetta


Elin Willows: Sisämaa (Inlandet). Suom. Raija Rintamäki. Teos 2018. 191 s.



Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne.

Nykyään Vaasassa asuvan kulttuuritoimittajan Elin Willowsin (s. 1982) esikoisromaanissa Sisämaa parikymppinen nainen on muuttanut Etelä-Ruotsin rannikolta pikkukylään napapiirin tuntumaan. Kylä on poikaystävän kotiseutua, mutta ennen kuin muuttoauto on purettu, on jo selvää, että pari ei koskaan asetu asumaan yksiin.

Nimeämätön minäkertoja vuokraa kuitenkin itselleen asunnon, saa töitä paikallisesta ruokakaupasta ja jää toistaiseksi paikkakunnalle. Miksi hän jää, vaikka poikaystäväkin hankkiutuu opiskelemaan etelään ja löytää siltä pian uuden tytön seurakseen. Miksi hän ei lähde takaisin?

Willowsin romaani herättää paljon kysymyksiä mutta tarjoaa vähän vastauksia.

Sisämaassa ulkoiset puitteet ovat kuin laboratoriossa. Eletään syrjäisessä, rajatussa ja tapahtumaköyhässä ympäristössä ja yhteisössä, jossa kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä. Lukijan tehtävä on seurata, miten omilleen jäänyt nuori nainen asettuu hänelle vieraaseen maisemaan ja yhteisöön, ja miten ympäristö suhtautuu häneen? Miten hän selviytyy pettymyksestään? Kotiutuuko hän? Haluaako hän edes kotiutua?

Kirja kansipaperissa kysytään: voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla? Nykyisessa pakolaistilanteessa kysymykset ovat erityisen akuutteja, mutta Willowsin romaanissa ei puhuta pakolaisista. Siinä etsitään oman paikan ja olemisen tuntua yleisemmällä tasolla.


POHJOISEN PIKKUKYLÄN vastaanotossa Janten lakien luulisi olevan enemmän kuin arvossaan. Kertojaa kohdellaan kuitenkin aivan asiallisesti, kysellään, mutta ei painosteta, otetaan mukaan ja jätetään rauhaan, aivan miten hän milloinkin tahtoo.

Hänen arkipäivänsä täyttyvät rutiineista töissä ja asunnolla, ja viikonloppuisin hän käy tuttujensa kanssa Hotellilla juhlimassa. Hän ajaa ajokortin, ostaa vanhan auton ja käy välillä ajelemassa. Kun entinen poikystävä pistäytyy kotonaan, he tapaavat kuin tottumuksesta. Joskus hän viihtyy hetken aikaa luonnossa.

Mitään dramaattista ei tapahdu, ja jos kylässä jotain poikkeavampaa tapahtuukin, se ei tunnu koskettavan kertojaa millään tavalla. Hän elää vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta, ja hänen passiivisuutensa on silmiinpistävää. Mutta ei hän vaikuta erityisen onnettomaltakaan.

Välistä hänen reaktionsa viittaavat masennukseen, mikä hänen tilanteessaan tuntuisi aika luonnolliselta. Hän tuntee merkillistä väsymistä, potee unettomuutta, kärsii hengitysvaikeuksista, eristäytyy ja on iloton. Kuuluuko vetäytyvyys kuitenkin hänen persoonallisuuteensa? Onko hän jälleen yksi sivullinen kirjallisuuden lukuisassa sivullisjoukossa?



LUKIJAN MIELENKIINTO herpaantuisi, ellei Willowsin kertoja välillä katsoisi myös ympärilleen ja poimisi siitä näkyville ja kuuluville tyypillisen syrjäkylän tapoja ja piirteitä kuin esineitä sekatavarakaupan hyllyltä. Leipäjuustoa ja hilloja. Näyttäviä autonvanteita. Ollen kioskin irtokarkit. Murre: "Ohan täällä niin saatanan nättiä."

Ainoa mihin kertoja pyrkii luomaan edes jollain tavoin aktiivisesti siteen, on luonto. Luonto on ollut minun paikkani vaikkei olekaan ollut ulottuvillani. - - Minulla ei ole samaa hiljaista tietoa kuin jollakin toisella, en nauti luonnosta, en tunne sen toimintaa, mutta olen lähellä luontoa.

Avaimia kertoja sisimpään pääsemiseksi löytyykin juuri luonnosta ja luonnonkuvista. Täytetty karhu, jäällä ajaminen, pureva pakkanen, kaamos, yötön yö, kaikille niille löytyy vastineensa myös kertojan henkilökohtaisesta sisämaasta, sielunmaisemasta.

Romaanin pääpyrkimys, etsiytyminen kohti kertojan sisätilaa, näkyy myös Willowsin erikoislaatuisessa kerrontatekniikassa.

Willowsin kirjoittaa peräkkäin lyhyitä, tarkoin harkittuja proosakatkelmia, jotka rikkovat kronologiaa mennen tullen. Romaani etenee ihan omalla logiikallaan mutta pysyy silti hyvin kuosissa. Tuntuu kuin oltaisiin jossain ajattomassa tilassa eikä silti aivan pydähdyksissä. Johonkin suuntaan edetään, mutta mihin?

Olen optimisti. Alan uskoa, että kertoja löytää hukkaamansa tunteet uudestaan ja kotiutuu elämäänsä, löytää täkäläisyytensä, oli se sitten missä tahansa. Sillä vaikka

on tavallinen tiistaipäivä eikä tapahdu mitään erityistä, mutta silti tämä on jotain. Minä. Täällä. Metsässä. Nyt. Tämä tuntuu melkein siltä mitä joku täkäläinen voisi tehdä.


Elin Willows. Kuva: Frank A. Unger














lauantai 10. maaliskuuta 2018

10. maaliskuuta 2018




Rakkaus kasvaa kuin puu, hitaasti ja vaalimalla 

Hiromi Kawakamin romaanin tyyni pinta kätkee arvaamattomia pohjavirtauksia




Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2018. 243 s.




On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi.

Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen Kissavieras-romaaninsa (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut Satu Konttinen.

Romaaneilla on myös sama suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita Sensein salkun päähenkilöt innostuvat jossain vaiheessa sepittämäänkin.

Ulkoista juonta Sensein salkussa on Kissavierastakin vähemmän, mutta pinnan alla poreilee, joten tarinaa on syytä lukea herkällä silmällä ja korvalla.



KAWAKAMI kertoo rakkaustarinaansa - rakkaudestahan tässä romaanissa on kyse - episodimaisesti. Romaanin seitsemässätoista luvussa kuvataan suhteen kehittymistä välillä hyvinkin lyyrisesti ja salaperäisesti, mutta äkkiä kirjailija vetää lukijansa taas keskelle reaalimaailmaa joillain arkisella havainnolla tai repliikillä.

Liikkeellekin lähdetään arkiympäristöstä. 37-vuotias toimistotöillä itsensä elättävä sinkkunainen Tsukiko, romaanin kertoja, tapaa baaritiskin äärellä entisen, jo eläköityneen äidinkielen opettajansa ja alkaa satunnaisesti tapailla opettajaa, Senseitä. Kertoja miettii:

Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi, että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.

Päinvastoin kuin luulisi, Tsukiko on ollut oppilaana kaikkea muuta kuin lahjakas tai innostunut eikä välitä edelleenkään olla kenenkään mieliksi. Mutta juuri hänen suoruutensa ja töksäyttelevä puhetapansa ja Sensein oppineisuus ja hienotunteisuus ovat ne toisiaan hiertävät pinnat, joiden kosketuksesta kummankin yksitoikkoinen elämä alkaa saada uutta kipinää.



VÄLILLÄ TUNTUU siltä, että suhde ei etene lainkaan, kun kumpikaan osapuolista ei osoita aktiivisuutta. Ehtii kulua kokonaista kaksi vuotta, ennen kuin on päästy edes "virallisen" seurustelun alkuun, intiimimmästä puhumattakaan. Istutaan, syödään ja juodaan, välistä reippaastikin humaltuen.

Ruokalajeja luetellaan kerta toisensa jälkeen yksityiskohtaisesti: Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia. - Ja keskustelu on tietysti samaa luokkaa: Lämmin tofu on hyvää. Minä pidän asari-simpukoista. Maistuuko, Tsukiko? Hyvää.

Mutta niin triviaalilta kuin dialogi kuulostaakin, jotain sen alla aina piilee. Japanin kulttuuria tuntemattomalta jää varmasti paljon salaisuudeksi, mutta sen huomaa, että vähitellen kahden arkailevan ihmisen yhdessä vietettyihin kulinaarisiin iltoihin tulee lisää uskallusta, keskinäistä lämpöä ja läheisyyttä.

Toisiinsa totuttelussa on toki myös epäröinnin aikoja. Kaikki eivät hyväksy vanhan miehen kiinnostusta nuorta naista kohtaan. Tsukiko tapaa välillä myös ikäistään miestä, ja Sensei tuntuu viihtyvän entisen kollegansa seurassa. Senseitä painaa kariutunut avioliitto, ja moderni Tsukiko ei puolestaan hevin sitoudu. Ihmeen tyynesti Tsukiko kuitenkin kuittailee Sensein huomautukset siitä, mitä nuoren japanilaisen naisen tulee tehdä tai olla tekemättä.

Vanha ja uusi Japani totuttelevat romaanissa toisiinsa muutoinkin kuin baarijakkaroilla.

Kurkistuksia japanilaiseen maisemaan ja tapakulttuuriin tarjoaa mm. sieniretki Tochigiin, paikallinen kirsikankukkajuhla ja Sensein ehdottama saarimatka. Välillä pelataan pachinkoa eli hakataan paikallista rahapeliautomaattia, riidellään baseballista, käydään markkinoilla tai mennään treffeille taidemuseoon katselemaan kakemono-kalligrafiteoksia. - Kiinnostunut lukija etsiytyy tietysti nettiin lisätiedon äärelle.



MONIA ASIOITA Hiromi Kawakami jättää kuitenkin auki. Kun olennaista on seurata ihmissuhteen hidasta muuttumista, osapuolten henkilökuvatkin valottuvat vain siinä määrin, kuin ne prosessissa paljastuvat. Tsukiko ja Sensei jäävät paljolti mysteereiksi.

Silti he ovat sympaattisia. Sisimmässään he ovat liikuttavan arkoja, yksinäisiä ja täynnä koskettamisen kaipuuta. Länsimaisen pikaruoka- ja -rakkauskulttuurin pilaamalle lukijalle tekee hyvää joutua kerrankin odottamaa ihan rauhassa, mitä tuleman pitää tai tuleeko mitään.

Sensein salkkua lukiessa tuntuu, kuin istuisi itse Satorun baarin jakkaralla omia herkkujaan nautiskellen ja napuriensa jutustelua ja vaikenemista kuulostellen. Samalla kun tarkkailee suhteen etenemistä, alkaa vakuuttua siitä, että elämän ainoat merkitykselliset asiat ovat yksinkertaisia, kiireettömiä ja arkisia, niin kuin yhdessä syöminen tai metsässä käveleminen.

Vakuuttuu myös siitä, että elämän täyttämisen sijasta kannattaisi pyrkiä sen tyhjentämiseen. Sensein salkun monimielinen perusväittämä onkin: Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.



Hiromi Kawakami. Kuva: Wylie Agency