28. syyskuuta 2015
Antti Tuurin uusin romaani Pitelemättömät on tyyten toisenlaista Tuuria, kuin olen aiemmin lukenut. Pohjanmaa- ja Äitini suku -sarjan, Surmanpellon, Radan ja Alkemistien jälkeen se yllättää tietynlaisella laissez-faire-otteellaan. Tuntuu, että kirjailija antaa tällä kertaa tarinansa mennä tai pikemminkin mutkitella eteenpäin ihan itsestään, sen omilla ehdoilla.
SANANKÄYTTÄJÄNÄ Antti Tuuri on tuttuun tapaan verraton. Nasevat repliikit singahtelevat nuolenterävinä ja tiheässä tahdissa puhujalta toiselle, ja henkilöistä kaikki tuntuvat olevan yhtä sanavalmiita.
Ja vaikka romaanissa juodaan italialaisten viinien lisäksi lopulta myös hautajaiskahvit, synkistelylle ei ole sijaa silloinkaan. Kepeät mullat vainajalle! Elävät suuntaavat kohti uusia seikkailuja. Arrivederci!
Kaikki tiet vievät Mazzanoon
Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava 2015. 221 s.
Antti Tuurin uusin romaani Pitelemättömät on tyyten toisenlaista Tuuria, kuin olen aiemmin lukenut. Pohjanmaa- ja Äitini suku -sarjan, Surmanpellon, Radan ja Alkemistien jälkeen se yllättää tietynlaisella laissez-faire-otteellaan. Tuntuu, että kirjailija antaa tällä kertaa tarinansa mennä tai pikemminkin mutkitella eteenpäin ihan itsestään, sen omilla ehdoilla.
Aika pian huomaa, että Tuurilla on ensin ollut suunnitteilla novellikokoelma. Mutta mikäpä siinä. Romaaneja on maailman sivu rakennettu tähänkin tyyliin. Kyllä Tuuri osaa sitoa sivukertomukset pääjuoneen ja pitää tarpeeksi yllä myös jonkin sortin jännitettä.
ROMAANIN TAPAHTUMAPAIKKA on Mazzano Romano lähellä Roomaa. Jos on ollut Antti Tuurin kanssa Matkoilla Euroopassa, Pitelemättömien Italian-maisemat ja ruokakulttuuri tuntuvat mukavasti tutunoloisilta.
Suomalaispariskunta, kertoja ja hänen vaimonsa, on vuokrannut kaupungista vuodeksi talon työskentelyään varten. Kertoja kääntää Goethen Värioppia Kimmo Pietiläisen Terra Cognitalle, ja vaimo tutkii apurahalla filosofi Martin Buberia.
Suomalaispariskunta, kertoja ja hänen vaimonsa, on vuokrannut kaupungista vuodeksi talon työskentelyään varten. Kertoja kääntää Goethen Värioppia Kimmo Pietiläisen Terra Cognitalle, ja vaimo tutkii apurahalla filosofi Martin Buberia.
Parin työnteko alkaa kuitenkin takkuilla, kun huusholliin työntyy väkisin kaksi tuttua naistaiteilijaa. Saara ja Liina pakoilevat molemmat juristi Järvikannasta, kummankin ex-aviomiestä. Tilanne mutkistuu entisestään, kun Järvikannas päättää lähteä ex-vaimojensa jäljille halki Euroopan. Tätä miestä ei pitele eikä pakene mikään eikä kukaan! Täältä tullaan, Mazzano!
Tähän kehykseen Tuuri istuttaa hulvattomat tarinansa Järvikannaksen öykkäröinnistä koto-Suomessa ja maailmalla ja lisää vielä joukkoon jonkin muunkin mehukkaan sivukertomuksen. Tilannekomiikasta ja verbaali-ilottelusta koostuvat kohtaukset kirjailija maustaa satiirisilla sohaisuilla vaikkapa suomalaisyritysten johtamistyylistä ja -tavoista.
Huumorin aiheet ovat kuitenkin aika tavanomaisia. Taiteilijanaisten omapäisyys on mainiota seurattavaa, mutta paljolti eksien päivät kuluvat kliseisen boheemisti. Eniten nautin kohtauksista, joissa kertoja esittelee vaimolleen häneltä salaa opettelemiaan otteita Martin Buberin filosofian Minä-Sinä ja Minä-Se -suhteista. Katsos, kyllä meikäläinenkin hallitsee Buberinsa!
SANANKÄYTTÄJÄNÄ Antti Tuuri on tuttuun tapaan verraton. Nasevat repliikit singahtelevat nuolenterävinä ja tiheässä tahdissa puhujalta toiselle, ja henkilöistä kaikki tuntuvat olevan yhtä sanavalmiita.
Ja vaikka romaanissa juodaan italialaisten viinien lisäksi lopulta myös hautajaiskahvit, synkistelylle ei ole sijaa silloinkaan. Kepeät mullat vainajalle! Elävät suuntaavat kohti uusia seikkailuja. Arrivederci!
 |
| Kuva: Jouni Harala |
Kommentit
Lähetä kommentti