7. kesäkuuta 2016
Teatteriohjaaja Ritva Siikalan (s.1941) uuden kirjan nimi Musta sielu, valkonaama herättää heti voimakkaita mielikuvia. Valkonaama-nimitys tuo mieleen lännenromaanit ja intiaanifilmit ja intiaanien maille tunkeutuvat kalpeanaama-muukalaiset. Musta sielu puolestaan herättää ajatuksia kantajansa sisällä asuvasta pahansuopuudesta.
Ei ihme, että Ritva Siikala säikähti, kun mosambikilainen Mateus Tembe yllättäen ilmoitti hänelle: "Kuke, sinulla on musta sielu." Oltiin Helsingin Aleksanterin teatterissa ja harjoiteltiin Zambezi-nimistä näytelmää, jossa Mateus oli toisen keskeisen miesroolin esittäjä.
"Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi"
Ritva Siikala kirjoittaa muukalaisuudesta meillä ja maailmalla
Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta. Aula & Co 2016. 287 s.
Ei ihme, että Ritva Siikala säikähti, kun mosambikilainen Mateus Tembe yllättäen ilmoitti hänelle: "Kuke, sinulla on musta sielu." Oltiin Helsingin Aleksanterin teatterissa ja harjoiteltiin Zambezi-nimistä näytelmää, jossa Mateus oli toisen keskeisen miesroolin esittäjä.
Luonnehdinta oli kuitenkin suuri kohteliaisuus! Tietenkään musta ei voi olla afrikkalaiselle pelon tai pahan väri. Se on paras. Black is beautiful. Musta sielu -käsitteellä Mateus kohotti valkonaama-Siikalan omiensa joukkoon, tasavertaiseksi afrikkalaiseksi.
RITVA SIIKALA on räväkkä kirjoittaja. Ihastuin hänen ilmaisuunsa jo hänen omaelämäkerrallista esikoisteostaan Rauhoitu nyt vihdoinkin (2004) lukiessani. Samalla suoruudella ja värikkyydellä hän kirjoittaa nyt kokemuksistaan toisissa kulttuureissa ja toisista kulttuureista Suomeen saapuvien kanssa.
Siikala tietää ja tuntee aiheensa perusteellisesti. Lukioaikainen vaihto-oppilasvuosi Delawaren Newarkissa tarjosi ensimmäisen kosketuksen siihen monikulttuurisuuteen, jonka keskellä Siikala on sittemmin elänyt. Ylioppilaskevään jälkeinen välivuosi kibbutsi Matsuvassa tutustutti Israeliin, juutalaisuuteen ja hepreaan.
Elämänkumppani löytyi teatterin piiristä, suomenruotsalaisesta Bengt Ahlforsista, ja perhe kasvoi ensin biologisella tyttövauvalla ja myöhemmin Etiopiasta alle vuoden ikäisenä adoptoidulla pojalla.
Kun vävyksi aikanaan ilmaantui Gambiassa syntynyt, Afrikassa aikuiseksi varttunut ja äidinkielenään mandinkaa puhuva muslimi, tyttären valinta tuntui nopeasti luonnolliselta jatkumolta äidin idealistiselle "ohjelmalle": Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi.
IDEALISTI Siikala on ollut myös työmaallaan teatterissa. Huomiota keräsi 1990-luvulla Siikalan perustama teatteri Raivoisat Ruusut, joka esitti länsimaisen kulttuurin klassikoja naisvoimin. Vuosituhannen vaihteessa Siikala käynnisti monikulttuurisen tutkimushankkeen Kassandra 2000 ja sen päätyttyä samannnimisen taideyhteisön vuonna 2002.
Uudessa kirjassaan Siikala muistelee erityisesti kahta suurta näytelmäprojektiaan. Sateenkaari esitettiin vuonna 2000 osana tutkimushanketta ja Zambesi vuonna 2005.
Sateenkaari ei vielä tuolloin ollut sukupuolivähemmistöihin liittyvä termi vaan ilmaisi pelkästään moninaisuutta. Näytelmässä esiintyneet kahdeksantoista naista edustivat kuutta uskontoa ja kahdeksaa äidinkieltä (seitsemän heistä oli suomalaisia ammattinäyttelijöitä). Monet esiintyjistä olivat mukana myöhemmin myös Zambesi-naytelmässä.
Voi hyvin kuvitella, että ristiriitoja syntyy, kun näyttämölle nousee lähes kielitaidottomia uussuomalaisia. Mutta se oli välttämätöntä, sillä ei voinut ajatellakaan, että ihmiset, joiden elämästä kertoisimme, olisivat poissaolevia "niitä", kuten he yhteiskunnassa olivat. Heidän tarinansa olivat keskiössä, yleisön tuli kuulla heidän äidinkieliään ja nähdä heidät elävinä olentoina.
Ja niin todella kävi. Mahdottomilta vaikuttaneista yrityksistä tuli komeasti totta, kun niitä oli luotsaamassa asiaansa uskova, peräänantamaton ohjaaja. Siikala kyllä hehkuttaa lopputuloksia, mutta syystä ja esitellen reilusti myös matkan varrella kohtaamiaan ongelmia ja vastoinkäymisiä.
SUORUUDESSAAN Siikalan kirjoitukset ovat raikasta luettavaa. Siikala on tosissaan mutta ei tosikko. Näkynsä ja tehtävänsä hän panee toimeen äärimmäisen perinpohjin, mutta vastoinkäymisissään hän uskaltaa mennä itseensä ja poimia tekemisistään myös niiden humoristiset piirteet.
Kirjan matkakuvaukset ovat mainio esimerkki uteliaasta ja rohkeasta persoonasta. Kemin kaupunginteatterin Anne Frankin päiväkirjan havahduttavat esitykset pakottivat muutama vuosi myöhemmin nuoren ylioppilaan omapäiselle opintomatkalle kibbutsille, ja kun sukuun saatiin vävy Afrikasta, oli pakko nähdä, minne ensimmäisen lapsenlapsen sukujuuret johtivat.
Siikala kirjoittaa pariskunnan vuonna 1994 tehdystä vaiheikkaasta Afrikan-matkasta mukaansa tempaavan avoimesti ja elävästi. Kirjoittaja tukistaa itseään naiiviudesta ja ahdasmielisyydestä mutta kertoo samalla juuri tämän matkan vaikuttaneen ratkaisevasti hänen minäkuvaansa ja erityisesti hänen ammatti-identiteettiinsä.
Siikalan Afrikka-kirjoituksia lukiessa tuli tavan takaa mieleeni, miten hyvin ne - toki monet muutkin kirjan esseet - soveltuisivat mm. koulukäyttöön, avaisivat silmiä erilaisuudelle ja toisenlaisille elämisen tavoille, opettaisivat osoittelematta ja saarnaamatta, miten tiukasti ihminen linnoittautuu tuttujen makujen ja tuttujen hajujen, tuttujen tapojen, tuttujen äänien ja tuttujen ajatusten sisälle, miten monen kalvon sisällä sitä elää, vaikka onkin mielestään avaramielinen.
Samalla ne opettaisivat, että ihminen voi myös muuttua.
KEMILÄISILLE lukijoille Ritva Siikalan kirja tarjoaa lisäbonuksia. Kemissä lapsuutensa ja teinivuotensa elänyt Siikala ottaa tavan takaa ajatuksilleen ja retkilleen vauhtia vanhasta kotikaupungistaan, ja se tietysti tuntuu mukavalta.
Nuori ihminen katselee ympäristöään tinkimättömän oikeamielisyyden ja ehdottomuuden silmälaseilla, ja se hänelle on suotava. Maailmassa vallitsi täydellinen vastakkainasettelu. Oli laatikko hyvälle ja laatikko pahalle, laatikko väärälle ja laatikko oikealle. Kotona vierailivat saksalaisupseerit, jotka olivat tietysti hyviksiä, kun taas ryssä oli ryssä, vaikka voissa olisi paistanut.
Hammaslääkäri-isä oli oudon maineessa, kun kävi ravintolassa jopa kommunistinäyttelijöiden kanssa, mutta käänteentekevin ristiriita syntyi Anne Frankin takia. Musta ja valkoinen menivät perusteellisesti sekaisin!
Kun kaikki ei ollutkaan, miltä näytti ja kuten oli opetettu, maailmasta piti ruveta ottamaan selkoa omakohtaisesti. Sillä tiellä Siikala tunnustaa olevansa edelleen, laajentamassa ymmärrystään, hankkimassa tietoja, avaamassa sielun portteja, omiaan ja muiden.
Elämänkumppani löytyi teatterin piiristä, suomenruotsalaisesta Bengt Ahlforsista, ja perhe kasvoi ensin biologisella tyttövauvalla ja myöhemmin Etiopiasta alle vuoden ikäisenä adoptoidulla pojalla.
Kun vävyksi aikanaan ilmaantui Gambiassa syntynyt, Afrikassa aikuiseksi varttunut ja äidinkielenään mandinkaa puhuva muslimi, tyttären valinta tuntui nopeasti luonnolliselta jatkumolta äidin idealistiselle "ohjelmalle": Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi.
IDEALISTI Siikala on ollut myös työmaallaan teatterissa. Huomiota keräsi 1990-luvulla Siikalan perustama teatteri Raivoisat Ruusut, joka esitti länsimaisen kulttuurin klassikoja naisvoimin. Vuosituhannen vaihteessa Siikala käynnisti monikulttuurisen tutkimushankkeen Kassandra 2000 ja sen päätyttyä samannnimisen taideyhteisön vuonna 2002.
Uudessa kirjassaan Siikala muistelee erityisesti kahta suurta näytelmäprojektiaan. Sateenkaari esitettiin vuonna 2000 osana tutkimushanketta ja Zambesi vuonna 2005.
Sateenkaari ei vielä tuolloin ollut sukupuolivähemmistöihin liittyvä termi vaan ilmaisi pelkästään moninaisuutta. Näytelmässä esiintyneet kahdeksantoista naista edustivat kuutta uskontoa ja kahdeksaa äidinkieltä (seitsemän heistä oli suomalaisia ammattinäyttelijöitä). Monet esiintyjistä olivat mukana myöhemmin myös Zambesi-naytelmässä.
Voi hyvin kuvitella, että ristiriitoja syntyy, kun näyttämölle nousee lähes kielitaidottomia uussuomalaisia. Mutta se oli välttämätöntä, sillä ei voinut ajatellakaan, että ihmiset, joiden elämästä kertoisimme, olisivat poissaolevia "niitä", kuten he yhteiskunnassa olivat. Heidän tarinansa olivat keskiössä, yleisön tuli kuulla heidän äidinkieliään ja nähdä heidät elävinä olentoina.
Ja niin todella kävi. Mahdottomilta vaikuttaneista yrityksistä tuli komeasti totta, kun niitä oli luotsaamassa asiaansa uskova, peräänantamaton ohjaaja. Siikala kyllä hehkuttaa lopputuloksia, mutta syystä ja esitellen reilusti myös matkan varrella kohtaamiaan ongelmia ja vastoinkäymisiä.
SUORUUDESSAAN Siikalan kirjoitukset ovat raikasta luettavaa. Siikala on tosissaan mutta ei tosikko. Näkynsä ja tehtävänsä hän panee toimeen äärimmäisen perinpohjin, mutta vastoinkäymisissään hän uskaltaa mennä itseensä ja poimia tekemisistään myös niiden humoristiset piirteet.
Kirjan matkakuvaukset ovat mainio esimerkki uteliaasta ja rohkeasta persoonasta. Kemin kaupunginteatterin Anne Frankin päiväkirjan havahduttavat esitykset pakottivat muutama vuosi myöhemmin nuoren ylioppilaan omapäiselle opintomatkalle kibbutsille, ja kun sukuun saatiin vävy Afrikasta, oli pakko nähdä, minne ensimmäisen lapsenlapsen sukujuuret johtivat.
Siikala kirjoittaa pariskunnan vuonna 1994 tehdystä vaiheikkaasta Afrikan-matkasta mukaansa tempaavan avoimesti ja elävästi. Kirjoittaja tukistaa itseään naiiviudesta ja ahdasmielisyydestä mutta kertoo samalla juuri tämän matkan vaikuttaneen ratkaisevasti hänen minäkuvaansa ja erityisesti hänen ammatti-identiteettiinsä.
Siikalan Afrikka-kirjoituksia lukiessa tuli tavan takaa mieleeni, miten hyvin ne - toki monet muutkin kirjan esseet - soveltuisivat mm. koulukäyttöön, avaisivat silmiä erilaisuudelle ja toisenlaisille elämisen tavoille, opettaisivat osoittelematta ja saarnaamatta, miten tiukasti ihminen linnoittautuu tuttujen makujen ja tuttujen hajujen, tuttujen tapojen, tuttujen äänien ja tuttujen ajatusten sisälle, miten monen kalvon sisällä sitä elää, vaikka onkin mielestään avaramielinen.
Samalla ne opettaisivat, että ihminen voi myös muuttua.
KEMILÄISILLE lukijoille Ritva Siikalan kirja tarjoaa lisäbonuksia. Kemissä lapsuutensa ja teinivuotensa elänyt Siikala ottaa tavan takaa ajatuksilleen ja retkilleen vauhtia vanhasta kotikaupungistaan, ja se tietysti tuntuu mukavalta.
Nuori ihminen katselee ympäristöään tinkimättömän oikeamielisyyden ja ehdottomuuden silmälaseilla, ja se hänelle on suotava. Maailmassa vallitsi täydellinen vastakkainasettelu. Oli laatikko hyvälle ja laatikko pahalle, laatikko väärälle ja laatikko oikealle. Kotona vierailivat saksalaisupseerit, jotka olivat tietysti hyviksiä, kun taas ryssä oli ryssä, vaikka voissa olisi paistanut.
Hammaslääkäri-isä oli oudon maineessa, kun kävi ravintolassa jopa kommunistinäyttelijöiden kanssa, mutta käänteentekevin ristiriita syntyi Anne Frankin takia. Musta ja valkoinen menivät perusteellisesti sekaisin!
Kun kaikki ei ollutkaan, miltä näytti ja kuten oli opetettu, maailmasta piti ruveta ottamaan selkoa omakohtaisesti. Sillä tiellä Siikala tunnustaa olevansa edelleen, laajentamassa ymmärrystään, hankkimassa tietoja, avaamassa sielun portteja, omiaan ja muiden.
 |
| Kuva: Maria Björnberg |
Kommentit
Lähetä kommentti