Iida Turpeinen: Elolliset

9. elokuuta 2016

Verevä uusversio tutuista lähtöasetelmista 

Minna Rytisalon esikoisromaani varioi nähdyksi ja rakastetuksi tulemisen teemoja vakuuttavasti

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016. 234 s.

Sodankylässä syntyneen, Kuusamossa asuvan Minna Rytisalon (s.1974) esikoisromaani Lempi on ollut minulle erikoinen lukukokemus. Romaanin alkusivuja lukiessani ihastelin heti Rytisalon kieltä. Toisaalta sodasta metsiä pitkin kotiin suuntaavan Viljamin tunteet vellovat vaarallisen lähellä rakkausviihteen karikkoja:

Lempi, lempi, näit minut niin kuin ei kukaan ketään koskaan, ja mitä minä tein, toin sinut tänne ja jätin. Se oli väärin ja kauhea virhe. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, nähdä sinussa se kaipuu muualle, pienet kenkäsi kuiville kaduille, sellaisiin paikkoihin, joissa et olisi uupunut työstä eikä sinun olisi ikinä tarvinnut pelätä - -.

Nopeasti Rytisalo onnistuu kuitenkin luomaan tarinaansa sellaisen jännitteen, että lukemista on pakko jatkaa, ja pian huomaakin olevansa täysin tarinan vietävissä. Loppujen lopuksi on valmis tunnustamaan alun Viljami-jaksonkin juuri oikeanlaiseksi avaukseksi romaanin dramaattiselle perhetragedialle.

KOLMENA PITKÄNÄ MONOLOGINA kerrottu tarina sijoittuu Lappiin, Korvasjärven syrjäiselle pientilalle Pursuojalle. Eletään kevättä ja kesää ennen Lapin sotaa. Orvoksi jäänyt Viljami saa yllätyksekseen kauppalasta vaimokseen kauppiaan kaksostyttäristä villikomman, Lempin, mutta nuorenparin onnea kestää vain kesän ja loppuvuoden. Viljami kutsutaan rintamalle, ja esikoistaan odottava Lempi jää Pursuojalle yhdessä synkän aputyttönsä Ellin ja kasvattilapseksi otetun Anteron kanssa.

Kun sota on ohi ja Viljami palaa sotasairaalan kautta Pursuojalle, siellä ei ole enää Lempiä. Mitä tilalla on tapahtunut Viljamin poissaollessa, sitä lukija joutuu arvailemaan loppusivuille saakka. Rytisalo avaa tapahtumia vihje kerrallaan, ja lukija etenee tutkintalinjallaan kuin rikospoliisi.

Rytisalo kehittelee romaaninsa juonta taitavasti monologi monologilta.Viljamin jälkeen äänen saavat ensin Elli ja sitten Lempin kaksossisar Sisko. Samalla kirjan psykologinen juoni voimistuu voimistumistaan

Rytisalo hyödyntää kaksosten tavallista kiinteämpää keskinäistä suhdetta huolellisesti ja liikoja mystifioimatta. Lempin lähtö Pursuojalle ja Siskon antautuminen "saksalaismorsiameksi" ovat perusteltuja paitsi kaksossisarusten luonne-erojen vuoksi myös heidän irtiottonaan kasvukumppanista.

Miten siskosten erillisyyteen ja yksilöllisyyteen pyrkiminen onnistuu, se onkin sitten toinen juttu ja liittyy oleellisesti romaanin peruskysymykseen, millaisina ylipäänsä näemme toiset ihmiset.

TAPAHTUMIEN KÄYNNISTÄJÄ ja ylläpitäjä on Lempi, mutta hän näyttäytyy lukijalle vain toisten silmin ja tulkitsemana. Viljamin Lempi on toinen kuin Ellin ja edelleen erilainen kuin Siskon Lempi. Tarkastelemalla päähenkilöään kolmen eri ihmisen näkökulmasta Rytisalo kirjoittaa hänestä todentuntuisen, elävän nuoren naisen, ihanan ja omahyväisen, rakastettavan ja rohkean, kadehdittavan ja ilkeän, ikävöitävän ja katkerasti vihattavan.

Viljamin, Ellin ja Siskon käyttäytymistä ja ratkaisuja Rytisalo perustelee heidän taustoillaan, joissa mm. äitien poissaolo on silmiinpistävä ja tietynlainen syrjässä eläminen vallitseva piirre.

Ihminen kaipaa olla yksilö, kokonainen ja näkyvä. Kun kaksossuhteessa taka-alalle jäänyt Sisko tapaa saksalaissotilaansa, joka näkee hänet, ei kauppiaantyttärenä tai sinun [Lempin] siskonasi vaan minuna, hän on varsin nopeasti vieteltävissä. Pahinta tuhoa näkymättömyys saa kuitenkin aikaan Ellissä. Romaani kuvaa armottomasti, mitä ihmisessä tapahtuu, kun hänet mitätöidään, katsotaan ohi tai läpi.

Kysymykset henkilöiden syyllisyydestä ja syyttömyydestä jäävät lukijan ratkottaviksi, ja muutenkin Rytisalo malttaa jättää asioita auki. Mikä ihmisten olemuksen ja heidän tekemistensä tulkinnoissa lopultakin on totta? Eikö läheinenkin ihminen jää aina joltain osin salaisuudeksi, katseemme sokeaan pisteeseen? Tulkintamme ovat aina tunteilla ladattuja ja siksi vääristyneitä.

OIKEASTAAN Lempin tapahtumat ovat kirjallisuuden vakioaineistoa. Asetelma isäntä, emäntä, piika/renki on tavallista tavallisempi fiktion kuvio, ja saksalaisten morsiamistakin on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Silti Rytisalon Lempi tuntuu tuoreelta ja jännittävältä.

Yksi syy on sen hallittu rakenne. Äidinkielenopettajana Rytisalo tietää tarkoin, mistä aineksista ja millä tavoin syntyy toimiva romaani. Toinen syy on Lempin kirkas ja rytmisesti nautitittava kieli. Kauniin kielen kannattelemana paikoittainen turhakäyntikään ei juuri häiritse.

Luontokuvat kuuluvat romaanin luonteeseen. Ympäristöt hahmottuvat yksityiskohtia poimimalla, mutta tehokkaimmillaan luontokuvat kertovat myös havainnoijan mielentilasta. Muistellessaan poikavuosiensa kulotuksia Viljami kuvaa samalla järkkynyttä sisintään:

Tuli etenee hitaasti ja jää kytemään sinnekin mistä se ei näy, siellä se on ja hiljaa tuhoaa kaikkea olevaa. Heti päällimmäisen kuntan alla on turve, ja sen mustuus voi olla joskus pelottavaa. Tämän opin vaikka en olisi halunnut oppia, tämän minä sain perinnöksi, saman kohtalon.

Kuva:Marek Sabogal

RAKKAUTTA, kirjallisuuden yleisintä aihepiiriä, Minna Rytisalo onnistuu Lempin sivumäärän huomioon ottaen tarkastelemaan hämmästyttävän monenlaisina variaatioina.

Kirjassa on romanttista kaipuuta, jännittävää kokeilumieltä, intohimoa ja kaikki esteet raivaavaa halua. Mutta niiden rinnalla tarinassa on myös koskaan katkeamatonta kiintymystä, suurta hellyyttä lapsia kohtaan ja arkista, osaansa tyytyvää totista toveruutta. Elämän realiteettien hyväksymistä.

Minna Rytisalon seuraavaa romaania jää odottamaan suurella mielenkiinnolla.